torstai 29. kesäkuuta 2017

EK uhriutuu pienten terveysyritysten puolesta

Elinkeinoelämän keskusliiton työelämäjohtaja Ilkka Oksala bloggaa tänään SoTe-uudistuksen valinnanvapauden kaatumisesta politikointiin. Oksala, jonka tunnen wannabe-lahtariajoiltani, väittää olevansa huolissaan siitä, että nyt perustuslakivaliokunnan väliintulo vaarantaa sen, että kaikki palveluntarjoajat eivät olisikaan samalla viivalla. Tämän tehdessään hän tietystikin haluaa näyttäytyä pienten hoivayritysten puolustajana.

Kun Oksala syyttää valiokuntaa politikoinnista, hän halunnee kiinnittää huomion toisaalle EK:n epäonnistuneesta hallituspolitiikan lobbaamisesta, eikä vain siitä: EK:han on Sipilän hallituksen kummisetä ja Oksala yksi sen kuiskaajista.

Oksala toteaa, että hän ei ole perustuslain asiantuntija. Ei hän myöskään tunne kapitalistisen kilpailun mekanismeja. Ei tarvitse katsoa marxilaisten lasittimien läpi ymmärtääkseen, että SoTe suosii kansainvälisiä alan suuryrityksiä, jotka ovat alkaneet varautumaan "vapaaseen kilpailuun" ostamalla pienempiä alan yrityksiä.

Oksalan väittäessä olevansa huolissaan kansalaisten tasapuolisesta palvelujen saatavuudesta, hän jättää kokonaan huomiotta sen huolen, että yksityiset kuorivat kerman päältä, keskittyen elektiivisiin toimenpiteisiin ja lähettäen kroonikot ja vaikeahoitoiset julkiselle puolelle. Samoin käy näiden kaikkien elektiivisten polvileikkausten jälkihoidolle, joka myöskin jää veronmaksajien maksettavaksi, puhumattakaan vanhenevien kakkostyypin diabeetikoiden amputaatioista ja amputaatiohaavojen hoidosta. Tässä järjestelmässä vieläpä lisääntyvässä määrin, sillä julkisen terveydenhoidon kannattaa edes yrittää hoitaa kuntoon kerralla, sillä jokainen uusintakäynti koituu veronmaksajien maksettavaksi kun taas yksityisellä puolella jokainen lisäkäynti kartuttaa suoraan kyseisen terveyspalveluruyrityksen kassaa, voittojen tuloutuessa veroparatiiseihin. Ja Oksalan puoluetoverit, jotka ovat vieneet em. mekanismin ymmärryksensä mukanaan yksityisiin terveysyrityksiin, nauravat matkalla pankkiin.

Luulisi siis perustuslakivaliokunnan amputoiman SoTe:n oikeasti kelpaavan EK:lle ja Oksalalle, mutta kun pitää uhriutua muka pienyritysten edestä, ja tämä uhriutuminen vaan ei uhrautuminen toimitetaan, jotta voitaisiin näyttäytyä isomman joukon edustajana, myös pienten. Pienyritysten kosiskelu on samaa lajia kuin takavuosina Oksalan puolueen postuloima Sari Sairaanhoitajan fiktiivinen hahmo. Siiloin kelpasivat äänet, nyt rahat.

EK:n blogin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Moottoritie on kuuma

Pelle Miljoona OY.n albumi Moottoritie on kuuma on oman aikansa kuva. Sen ajan kun muutin äitini kanssa Kannelmäkeen, jolloin minusta tuli nuori 9-vuotiaana, 2. heinäkuuta 1980.

Ensimmäisen syksyni Kantsussa tutustuin kävelemällä uuteen kotikylääni ja kuuntelin Tapani Ripatin Rockradiota. Tuolloin kyseessä toki oli lähinnä oman aikani kuva; kaikkinaisiin oman napani ulkopuolisiin Zeitgeist-luonnehdintoihin olin vielä liian nuori.

Samastuin kuitenkin parhaan tahtoni mukaan nuorisoon, ja sen ajankuvan piirsi Pelle Miljoona, jolloin heidän ajankuvastaan tuli minunkin ajankuvani, tai ainakin he välittivät minulle miltei sellaisenaan syksyn 1980, jolloin vain vaatimattomat kaiuttimeni olivat autenttisen välityssuhteen esteinä, minun ja maailman välissä.

Kyse on edelleenkin aikaa kestävästä äänitteestä, vaikka toki jokainen vuosirengas kerryttää muistoihin, ja samalla albumin arvoon lisää karaatteja. Olen jäävi arvostelemaan albumia kriittisesti, mutta se on minulle ylittämätön suomalainen albumi. Kulunut aika paljastaa, että ovat pojat kuunnelleet tarkkaan the Clashinsa kaikkine reggae-vivahteineen.

Levyyn tuovat aitoa nuorisolaista rosoa 16-17 -vuotiaat Sami Takamäki-Yaffa ja Andy McCoy jo aikuisiksi ehtineiden akateemikkopunkkareiden Tumpin, Taskisen ja Pellen hoivassa.


tiistai 20. kesäkuuta 2017

Flirttiä Vasemmiston kanssa

Jostain syystä Vasemmistoliitto ei ole ottanut päävastustajakseen Demarit, saati luokkavihollispuolueita, vaan Vihreät. En kuulu tällä hetkellä mihinkään puolueeseen, vaikka koko ajan veri vetääkin mukaan, ja ennen Vihreisiin liittymistä arvoin aina tapauskohtaisesti Vihreiden ja Vasemmistoliiton välillä. Ensimmäisissä kunnallisvaaleissa, joissa oli lanseerattu vaalikone - taisi olla 2004 - äänestin Laura Tuomista koneen suosituksesta, ja Paavo Arhinmäkeäkin olen äänestänyt. 

Osallistuin alkukeväästä JHL:n edustajistovaaleihin Vasemmiston (ja sit.) listalla, sillä sit. Ja sellainen asetelma taitaa sopia minulle, sitoutumaton punavihreä. Mikä sitten estää minua harkitsemasta suhteen virallistamista poliittiseen Vasemmistoon? Valitettavasti tasaisin väliajoin - ja aivan erityisesti vaalien alla - ilmaantuva Vihreiden nokittelu on lähinnä se este, varsinkin kun se on siinä määrin yksipuolista varjonyrkkeilyä usein itse rakennettujen olkiukkojen kanssa että se näyttää läpinäkyvältä. 


Toki Vihreät antavat aina välillä syytäkin siihen nokitteluun. 
Kyllä esimerkiksi Vihreiden nihkeydestä AY-toimintaan - kuinka se sitten kaipaisikaan päivitystä, on asia erikseen - ja naiiviudesta esimerkiksi äskettäis-taannoisessa Palmian yhtiöittämisessä sopiikin nokitella. Onhan se vähän noloa, että kaupunkiluonnon puolustamisessa ainakin äänekkäimpiä - eri asia, ovatko olleet aikaansaavimpia - ovat olleet Paavo Arhinmäki, Veronika Honkasalo ja Yrjö Hakanen, joista viimeinen ei ole vasemmistoliittolainen vaan vasemmistolainen, vanhan liiton sellainen. Tämä aggressiivisuuteen saakka äänekkyys jättää nämä hyvää tarkoittavat - enkä nyt tarkoita Arhista tai Veronikaa - luonnonsuojelijat yksinäisiksi, ilman kavereita jo alkumetreillä. Jos lähtökohtaisesti lähtee syyttelemään toisia, kavereiden hakeminen omiin aloitteisiin voi olla aika vaikeaa. 

Vaikka olenkin niinä aikoina kun olen päässyt hieman kasvamaan eroon Vihreistä, tai ainakin olen kasvanut (ainakin Helsingin Vihreiden) kanssa eri tahtiin ja päässyt jonkin verran änkyröitymään, en tarvitse enää yhtään lisää negatiivisuutta elämääni. Tiedän olevani jo ihan tarpeeksi hankala änkyrä ja polttaneeni siltoja takanani ilman että lähtisin vielä lietsomaan katkeruutta ja vahingoniloa. En halua muuttua itseni irvikuvaksi ja polttaa niitä siltoja vielä edestänikin. 

Tässä olisi oikeasti Vasemmistolle pohdinnan paikka: miten nostaa omaa häntäänsä ilman Vihreiden polkemista, vaikka toki Vihreät vievätkin Vasemmistolta joitakin ääniä. Vaikka eivät Vihreät astu vain Vasemmiston, vaan myös Kokoomuksen ja Demareiden tonteille. 


Eikä Vihreistä tai muista kilpailijoista tarvitsisi olla huolissaan, jos oma tuote on kunnossa. Vasemmistossa kannattaisi muidenkin kuin Anna Kontulan muistaa köyhien asia siinä missä Maria Ohisalo. Joka muuten on Vihreä, jos asia ei jollekin viimeistään viime viikonloppuna tullut selväksi. 


Tietenkin nämä ilkkujat ovat yksittäistapauksia, kuten ovat yksittäistapauksia myös rasistit perus...tulevaisuudessa. Eivätkä kaikki vihreät ole Maria Ohisaloja. Vasemmisto ajaa voittopuolisesti niitä asioita, joita minäkin kannatan, mutta en halua, että minua yhdistetään Vihreille tavan vuoksi ilkkujiin. Nokitella saa, mutta useimmissa tapauksissa tämä onnettoman läpinäkyvästi vain kääntää katseen pois siitä, että omat positiiviset avaukset loistavat poissaolollaan. 

Edelläsanotusta huolimatta, diggailen usein Vasemmistoliittoa, mikä on luonnollista, sillä olenhan vasemmistolainen. Nuorempana sairastin muita sairauksia, mutta nyt en enää jaksa kieltää taustaani. Duunariperheen vesa, ja sairaan yksinhuoltajaäidin lapsi, joka on kiertänyt matalapalkkatyöstä toiseen, mitä muutakaan voisin olla? 

Diggailen usein myös Vihreitä, sillä koen olevani osa luontoa, ja tunnen Vihreistä henkilökohtaisesti monia fiksuja ja oikealla asialla olevia työteliäitä ja vilpittömiä poliitikkoja. Olen punavihreä äänestäjä, aktivisti, ay-aktivisti, tarpeen tullen agitaattorikin, mitä milloinkin. Jos Vasemmistossa löydetään laajemmin ilo omaan tekemiseen, positiivinen ja rakentava vaihtoehto, sellaiseen toimintaan saattaisin lähteäkin mukaan. Nyt toistaiseksi kuitenkin tilanteeseeni sopii rooli projektiluontoisena aktivistina, joka tukee aina parasta saatavilla olevaa ehdokasta ja puolustaa sydäntään lähellä olevia asioita. 

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Kevätkesän jukebox

Johannes Brahms: Sinfonia no 4. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, johtaa Bernard Haitink. Tässä Brahmsin ja yhdessä koko länsimaisen sinfoniakirjallisuuden riipaisimmissa teoksista ei tarvitse erikseen piehtaroida romantiikassa. Riittää kun osaa soittaa, niin laulavuus tulee ikään kuin sivutuotteena. Kyseessä on niin non-interventionistinen tulkinta kuin suinkin: tässä teos ikäänkuin soittaa itse itsensä

Johannes Brahms: Sinfonia no 3. Lontoon Filharmoniaorkesteri, johtaa Otto Klemperer. Klempererin linjakkaan rauhallinen tyyli näyttää teoksen aivan vastakkaisessa valossa kuin George Szell; kuitenkin Klempererin Brahmsista voisi todeta, että se on odotuksia eloisampaa.

Dave Brubeck: The Way You Look Tonight. How high the moonin miltei yhtä inspiroitunut alkusoitto, joka puolestaan sisältää ehkä inspiroituneimman äänilevylle tallentuneen pianoirrottelun.

Claude Debussy: La Mer. Ranskan kansallinen radio-orkesteri, johtaa Jean Martinon. Täysin idiomaattinen esitys tästä 1900-luvun klassikosta ja impressionismin merkkiteoksesta, väpisevin frankofiilisin torvineen, parempi kuin esimerkiksi Reiner tai Karajan. Äänitys on demonstraatioluokkaa, ja soitto ranskalaisorkesteriksi (kuten aina kuuluu asiaan ihmetellä) aivan erinomaista.

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 4, Wienin filharmonikot, johtaa Wilhelm Furtwängler. Furttiksen sota-aikainen livetaltiointi on tätä kyllä freneettisempi, mutta tästä jalosointisesta taltioinnista paistaa lähes kosminen rauha. Lisäksi siinä on sellaista mystiikkaa, yhteys maallisia suurempiin voimiin, joka on vain Furttikselle mahdollista. Vain Furtwängler uskoo tämän kahden suuren sinfonian väliin - Eroican ja vitosen - jääneen teoksen olevan suuri sinfonia.

Miles Davis: All Blues. Sisältää aivan maagisen aloituksen, jossa piano ja virvelirumpu kietoutuvat toisiinsa, musiikin kasvaessa pikku hiljaa. Alku tuo minulle mieleen paikallaan pörräävän ampiaisparven. Peilikuva tästä voisi olla Haydnin Jäähyväissinfonia, jonka finaalissa yksi soittaja jättää lavan toisensa jälkeen.

Jean Sibelius: Viulukonsertto. Heimo Haitto ja Radion sinfoniaorkesteri, johtaa Paavo Berglund. Tämä ehkä Suomen kaikkien aikojen merkittävin historiallinen tallenne tältä valitettavan vähän levytyksiä tehneeltä boheemivirtuoosilta on konserton definitiivinen versio, etenkin tulkinnallisesti, ohitse Oistrahin ja Heifetzin, puhumattakaan vähäpätöisemmistä yrittäjistä. Haiton viulu palaa kuin Paganinilla.

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 32. Tämä sonaatti on pysäyttänyt minut tänä vuonna jo kahdesti. Ensin se tapahtui Stephen (Bishop) (Kovacevichin) toimesta, nyt Claudio Arraun. Valitettavasti minulla ei vielä ole Arraun levytystä, joten joudun tyytymään joko Steveen, Natiin, Kempffiin (x2), Brendeliin, Schnabeliin tai Solomoniin. Päädyn tällä kertaa Solomoniin, joka toteuttaa teoksen ytimen eli toisen osan helmeilevän, vesisateenropinamaisen yksittäisten äänien irrottelun täysin painottomasti. Tämän uskomattoman Beethovenin hyvästijätön pianolle, kaksiosaisen sonaatin finaali on pianokirjallisuuden ihmeellisimpiä: alku on boogie-woogie 130 vuotta ennen boogie-woogieta, ja loppuosa soitetaan miltei pelkillä sormenpäillä, painottomasti klinkuttaen.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 20. Clara Haskil ja Berliinin RIAS-orkesteri, johtaa Ferenc Fricsay. Ihanteellista Mozart-soittoa: dramaattisen iskevä orkesteritausta Haskilin inspiroituneen helmeilevälle performanssille, innostuneelle tempaukselle, jossa etenkin ensimmäisen osan kadenssi on aivan hurja. Tämä ei ole mitään eteeristä rokokoosievistelyä, vaan jo orkesteriavaus ampuu liikkeelle kuin epätoivoinen ampiaisparvi. Jostain syystä tämän konserton parhaat toteuttajat ovat fyysisesti hauraita pianisteja. Ehkä vain he paradoksaalisesti kykenevät näkemään rajan toiselle puolelle kaikessa eteerisessä aineettomuudessaan.

Richard Strauss: Ein Heldenleben. Dresdenin valtionorkesteri, johtaa Rudolf Kempe. Jos ei pidä Straussin orkesteriorgioita musiikkina, silloin Kempe saattaa voittaa hänelle uusia ystäviä. Hänen käsissään Strauss on miltei jatkumoa Mozartille, ja dresdenläisten sointi on kuin kukkakori: jokainen soitin soi.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Kilpailussa tolkuston äänistä nuivuuskin on sallittua

Järjestin tänään vaatekaappini. Laitoin Pekka 2012 -paidan t-paitapinon alimmaiseksi. 

Vihreiden presidenttiehdokas Pekka Haavisto oli puhunut puoluekokouksessa pari sanasta maahanmuuttopolitiikastakin, mm. Turvapaikanhakijoita sympaattisesti katsovilla tulisi olla mahdollista sanoa, että naisiin kohdistuvaan väkivaltaan Suomessa pitää säilyä nollatoleranssi, ja väkivaltaan tai muihin rikoksiin syyllistyneillä kielteinen turvapaikkapäätös on odotettavissa.” Ihan kuin näin ei voisi sanoa ilman että siihen erikseen rohkaisisi. Ja kyllä sanotaankin, mikä lienee selvää jokaiselle sosiaalista mediaa seuraaville. 

Lisäksi Haavisto totesi, että Olisi hyvä, jos myös kentän keskellä voitaisiin käydä keskustelua ja vaihtaa näkemyksiä – ei vain kentän laidoilla.” Haavistokin siis postuloi toisen ääripään, mikä käy ilmi tästäkin: Kun maahan­muutto­keskustelussa on kaksi ääripäätä, on samaan aikaan vaikeaa käydä sitä keskustelua, mitä nyt tarvitsisimme" vaikka sitten täsmensikin myöhemmin että "keskustelussa ei ole ääripäitä". 

Onko nuivuus niin valtavirtaistunut, että ns. "suvaitsevaistonkin" ehdokas jo puhuu nuivien kieltä ja heidän ehdoillaan itse edes huomaamatta sananvalintojaan? Vai onko pressanvaaleissa, kilpailtaessa voimallisen vastaehdokkaan - istuvan presidentin, joka on lanseerannut ns. tolkun ihmisen - kanssa samoista äänistä kaikki sallittu? Jos Pekka ei selvennä sanomisiaan - eikä tämä ollut ensimmäinen interventio tähän suuntaan - vedän tukeni pois hänen kampanjastaan.

Totta kai maahanmuutosta pitää voida puhua. Mutta ei siitä puhumiseen tarvita toista ääripäätä. Onko se postuloitu esiin diplomaattisista vai vaalitaktisista syistä? Mikä on Pekka Haaviston funktio yrittää aloittaa maahanmuuttokeskustelua, ja oma positio siinä keskustelussa?


Sitä vihapuhetta saa, mitä tilaa

Sitä saa, mitä tilaa. Kun rohkaisee vihapuhetta, yllyttää siihen ja itse asiassa Persut kun ovat keksineet vihapuheen, sitä sitten saa. Usea Halla-aholaisiksi radikalisoituneesta ryhmästä loikannut entinen persu on raportoinut saaneensa sosiaalisessa mediassa ja ilmeisesti muussakin muodossa varsin härskejä "toivotuksia" .

Sellaista sitä saattaa sattua. Persut ovat lisääntyvässä määrin yllyttäneet moiseen, ja jotkut jopa osallistuneet vihapuheeseen, paitsi kansankiihottajina, myös näyttämällä itse huonoa esimerkkiä siitä, miten ollaan epäaikuinen ja susi ihmiselle, mikä luonnehdinta tietenkään ei tee sudelle oikeutta. Sen sijaan pitäisikin sanoa "olla persu ihmiselle".

Niin että sitä saa mitä tilaa, vai miten se persujen entinen vaalilause menikään. Voisin sen sijaan ehdottaa toista: ken torttuun hukkuu. Vaikka ei tietenkään tällaista soisi kellekään.

Jutun S. Terhon osakseen saamasta vihapuheesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa,

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Quo vadis, Vihreät?

Monen linkkaaman Stadarin - en tilaa sitä, joten ensimmäinen viitteeni siitä on toisen käden siteeraus - jutun mukaan Emma Kari on Vasemmistoliiton kannattajien suosikki Vihreiden puoluejohtoon. Tämä on puoluetaktisesti sikäli kannattamatonta pelailua, että ehdokkaista juuri Kari - ja ehkä Ohisalo - on lähinnä Vasemmistoliittoa. Ohisalo sisällöllisesti ja Kari politiikanteon tyylin perusteella, ja politiikassa tunnetusti asiat ovat niin kuin näyttävät.

Vaikka näin yleinen politiikan suunta reivautuisikin vähän vasemmammalle, samalla heidän valintansa tarkoittaisi sitä, että Vasemmiston äänestäjien sieluista syntyisi suurempi kilpailu. Emma Karin - ja luultavasti Ohisalonkin - valinta houkuttelisi siis liikkuvia punavihreitä äänestäjiä Vihreisiin Vasemmistoliiton sijaan, ja kuitenkin äänestäjien määrä on vakio.

Saman jutun mukaan Kokoomuksen kannattajat kannattavat Aaltoa, vaikka sitten Aalto voisikin houkutella joitakin mahdollisia Kokoomuksen äänestäjiä Vihreiden kannattajiksi. Ei tässä oikein ole logiikkaa, ainakaan jos halutaan maksimoida oman puolueen kannatus muiden kuin omien ydinkannattajien eli jäsenten keskuudessa. Voi tietysti olla, että yleinen trendi vie oikealle, mutta siltikin ainakaan yhden vaalikauden aikana porvarillisesti ajattelevien äänestäjien määrä tuskin lisääntyy, ainakaan jos Sipilän hallituksen politiikalla on mitään seurauksia. 

Puheenjohtajan valinnassa on siis kyse paitsi puolueen suunnasta, myös kilpailusta liikkuvista äänestäjistä. 

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Hallitus vaihtuu...ei vaihdu...vaihtuu...missä äänestäjän kuluttajansuoja?

Pääministeri Juha Sipilä ei sitten jätäkään hallituksensa eronpyyntöä Tasavallan presidentille, koska Perussuomalaiset hajottivat itse itsensä. Tämä toimenpide tehtiin hallituksen pelastamiseksi, lue siis Timo Soinin ulkoministeriyden pelastamiseksi.

On tietysti hyvä, jos Persuista irronneet sanoutuvat samalla irti nuivistuneen emopuolueensa maahanmuuttolinjauksista, mutta toisaalta ne linjaukset on myös kirjattu hallituksen maahanmuuttopoliittiseksi ohjelmaksi, joten mikään ei muuttunut, ainoastaan hallituksen hartiat kevenivät parinkymmenen edustajan verran.

Tämä manööveri herättää useita kysymyksiä. Herää kysymys, miten kahdella rattailla Persuista irronnut Uusi vaihtoehto ajelee, jos he kerran sanoutuvat irti perussuomalaisesta maahanmuuttopolitiikasta mutta kuitenkin sitoutuvat hallituksen maahanmuuttopolitiikkaan, joka on perussuomalaisten sanelema. Pitääkö hallitusohjelmaa siis muuttaa, jos pitää, eikö tarvittaisikin uusia hallitustunnusteluja?

Lisäksi herää kysymys äänestäjän kuluttajansuojasta: jos on äänestänyt PerSuja nuivan maahanmuuttopolitiikan takia mutta nyt nuivat ovat jättäneet laivan, onko kyse samasta puolueesta, jonka Sipilä otti hallitustaan täydentämään. Uusi vaihtoehto, kuten nimensäkin sanoo, on uusi vaihtoehto, myös perussuomalaisista.

On tietystikin hyvä, että breivikläisten hallitustie katkaistiin, mutta miten mahtaa käydä muiden vähemmistöjen kuin maahanmuuttajien? Eivät emopuolueesta irroitetutkaan ole mitenkään kunnostautuneet minkään vähemmistön etujen ajajana, ja olisi kiinnostava kuulla Petteri Orpon näkemys siitä, millaiseen arvopohjaan Uuden vaihtoehdon vaaditaan sitoutuvan.

Uusi vaihtoehto on vanha vaihtoehto uusissa vaatteissa. Tuskin kukaan kuvittelee, että soinilaiset olisivat olleet nuiviston mielipidevankeina ja nyt heistä olisi kertaheitolla sukeutunut aiemmin tunnustuksellisesti vihaamaansa suvaitsevaistoa. Tilanteen selvittämiseksi ja äänestäjien oikeusturvan takaamiseksi uudet vaalit ovat ainoa tie.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Mikä on hallituksen tulevaisuus?

Halla-ahon valinta pääpersuksi on kieltämättä kiinnostavin tapahtuma Suomen poliittisella kentällä miesmuistiin, jos tästä nyt jotain positiivista koettaa muotoilla. On sillä hallituspolitiikallekin seurauksia; vähimmillään se tarjoaa herroille Sipilä ja Orpo tilaisuuden esitellä olematonta omatuntoaan, peräti löytää sen jostakin. Mitä tämä sitten merkitsee eri puolueille?

Keskustan on pidettävä hallitus koossa hinnalla millä hyvänsä, ja siinä periaatteetkin menevät pe(r)suveden mukana. Muuten menee viimeinen sauma pystyttää maakuntia kepu-satraapeille. Hallituksen kaatuminen merkitsee Kehittyvien maakuntien hautaamista, ja Juha Sipilän poliittisen uran loppua. Anne Bernerhän on luvannut lopettavansa joka tapauksessa, ja edes tähän Kepun lupaukseen haluaisin kerrankin uskoa.

Kokoomuksen kortit ovat hieman paremmat. Uusissa vaaleissa he todennäköisesti saisivat piikkipaikan, vaikkakin mukaan otettavat muut vaalivoittajat torppaisivat ns. valinnanvapauden, ja toivon mukaan myös KiKy:n. Joku voisi kysyä, että mitä Kokoomuksen aatteesta sitten jää jäljelle, mutta kuten kokoomuslaiset itsekin ensimmäisenä kiirehtivät lisäämään, heidän aatteensa on pragmatismi, niin ehkä tuon ei nyt sitten niin väliä.

Persujen tilanne on vähintäänkin skitso. Yhtäältä tässä nyt on se hillotolppa, mutta miten tiukasti siitä sitten kannattaa pitää kiinni? Ainakaan H-a:n puolueelle ei ole luvassa uutta kutsua hallitukseen; toisaalta H-a varmaankin laskeskelee oikeasti että nyt kannattaa ratsastaa kaksilla rattailla: muka näyttää vastuunkantajapuolueelta mutta oikeasti toivoa sen hupeavan kannatuksen taas kasvavan oppositiossa.

Demarit ovat käyttäneet etsikkopaikkansa hävettävän huonosti. Antti Rinnettä ei missään nimessä saa antaa sotkea enää ainuttakaan vaalia, eikä kodittomaksi jääneistä soinilaisistakaan ole lisäkannatusta luvassa, sillä ei tämä tuote ole heille aiemminkaan kelvannut. Vaaleihin Sanna Marinilla on heidän jokseenkin ainoa toivonsa, mikä on oikeasti suuri surku, ei sillä, että Sanna Marinissa olisi mitään vikaa, hänhän on loistava, loistavampi kuin hiipuva puolueensa, josta on sammunut kaikki kipinä. Demareilla ei ole puhtia edistämään perustuloa, ei kyseenalaistamaan Sotea, ei kaatamaan KiKy:ä. Ei yhtään mitään, ja osin tämä ponneton oppositiopolitiikka saattaa kertoa hallitushaikaluista hyppäämään PerSu:jen saappaisiin, osin vain - ponnettomuudesta.

Vihreiden ei missään tapauksessa kannata ottaa kuulevaan korvaansa mahdollisia Sipilän houkutteluja. Uusissa vaaleissa Vihreillä on pelkkää voitettavaa, rosvohallituksessa pelkää hävittävää.

Vasemmistoa tuskin Orpo ja Sipilä ottavat sotkemaan Kikyä ja sotea, ja Li Anderssonin karisma ehtii vielä kasvamaan korkoa. Eri asia sitten on, miten aikovat itsensä asemoida: missä määrin esimerkiksi he lähtevät haalimaan pettyneiden soinilaisten ja toisaalta Vihreät liian oikeistoliberaaleiksi itsensä kokevien ääniä. Nämä kaksi tavoitetta eivät nimittäin oikein mahdu samaan pussauskoppiin.

Minun veikkaukseni on, että Sipilä (ja Orpo) ottavat hallituksensa täydennykseksi RKP:n ja kristilliset. RKP saa peruttua vapaaehtoisen kielivalintakokeilun ja ehkä takaisin Vaasan päivystyksen (toivottavasti myös Porvoon synnytykset) ja kristilliset saavat peruttua uuden alkoholilain. Nämä lienevät niin pieniä myönnytyksiä maakuntien, KiKy:n ja SoTe:n rinnalla, että kyllä ne hývinkin joutavat kaupan.

Pääministeri on kaikkein pahimmin pihalla

"Sipilä kertoi, ettei vielä hän tunne Halla-ahoa tai tämän ajattelua kovin hyvin. Pääministeri kertoi aikovansa soittaa Halla-aholle myöhemmin tänään uudelleen, kun hälinä perussuomalaisten puoluekokouspaikalla on laantunut."

Meillä on pääministerinä näin pihalla oleva henkilö. Meitä johtaa ihminen, joka lienee suomalaista ainoa, joka ei (vielä) tunne Halla-ahoa tai tämän ajattelua. Kannattaisi ehkä konsultoida entistä sisäministeriä (Petteri Orpo, Kok.), joka näyttäisi olevan hieman paremmin tilanteen tasalla.

Iltiksen jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa. Seuraavana päivänä kuva Sipilän tilannetasaisuudesta vielä täydentyi, hänen todetessaan että ei H-a:n voitto hänelle mikään yllätys ollut.

Mistä tämä sitten kertoo? Että Sipilä tiesi, mutta ei välittänyt siitä, että hallituspuolueen pääministeriksi on tulossa henkilö, joka muuttaa koko sisäpoliittisen tilanteen?

Ei kai sen niin väliä, kun vaan saadaan Suomi maakunnitettua ja yksityistettyä.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Alavilla mailla Halla-ahon vaara

Kai se on nyt sitten pakko opetella kirjoittamaan uuden pääpersun nimi oikein, kun hän kohta on oppositiojohtaja. Vai onko? Omien sanojensa mukaan H-A:lle kuuluu se mikä kalifille kuuluu, eli Soinin perintö. Ulkoministerin salkku.

Saattaa olla, että Halla-aho lopultakin tekee hallituskumppaneille helpoksi itsensä hajottamisen, sillä vaikka etenkin Orpo on jaksamasta päästyään vakuutellut ettei mahdu halla-aholaisten persujen kanssa saman pöydän ääreen, niin Sipilästä en olisi ollenkaan varma. Seteliselkäranka tunnetusti venyy vaikka mihin.

Tunnetusti nuivan Halla-ahon lähtiessä heti asettelemaan ehtoja ja kiristämään ruuvia hallituskumppanien ympärillä, näille ei ehkä jää mitään muuta vaihtoehtoa kuin näyttää tälle ovea, ja terminoida itsensä. Se itseterminaatio muuten toteutuu silläkin skenaariolla, että Perussuomalaiset hajoaisivat kahteen fraktioon, sillä yhden äänen enemmistö nitkahtaa ensimmäiseen omantunnonkysymykseen.

Ja se omantunnonkysymys ei tule olemaan Halla-ahon henkilö, vaikka nyt meillä on hallituspuolueen puheenjohtajana fasisti ja kansankiihottamisesta tuomittu rasisti, jonka mielestä oppositio - ainakin naiset - sietäisi raiskata. Hallituksella nimittäin ei ole omatuntoa, ainakaan tällä hallituksella, vaikka jokun yksittäinen hallituspuolueen edustaja saattaakin muistaa etäisesti sellaisen joskus omistaneensa.

Voi siis hyvin olla, että sanottu hinku ulkoministeriksi onkin vain taktinen temppu, jonka avulla päästään pysäyttämään kannatuksen lasku oppositiossa.


keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Jos päämäärä pakenee, nauti itse matkasta

Silloin kun tuntuu siltä että mikään ei suju ja on jokseenkin epäonnistunut ihmisenä, isänä, työläisenä, aviomiehenä ja miehenä, kannattaa koettaa keksiä, missä on hyvä. Jos tämä tuntuu ensi vaiheen angstissa kovin kaukaiselta, sitten kannattaa keskittyä tekemään sitä, mistä nauttii.

Itsehoitoa ei voi kyllin korostaa. Jos elämässä on elementtejä, joista tulee riittämätön, ahdistunut tai muuten vain paha olo, silloin elämään pitää saada myös nautinnon lähdettä. Muuten ihminen rapistuu: työmuisti kuormittuu, pinna lyhentyy ja omaa pahaa oloaan ryhtyy projisoimaan toisiin.

Jos hakee tunnustusta, siinä puuhassa voi tulla vilu, joten kannattaa pyrkiä nimenomaan keskittymään sellaisiin asioihin, joista sinänsä nauttii, sen kummemmin sillä hetkellä miettimättä niiden puuhien suoranaista hyödyllisyyttä tai sitä, johtavatko ne tunnustukseen, parempaan työpaikkaan tai voimakkaampaan ja nopeampaan kroppaan.

En voi toistaa sanomaani kyllin painokkaasti. Varsinkin jos ei saa palkkatyöstään tyydytystä eivätkä työnhautkaan ole johtaneet tuloksiin, unohda työnhaut. Heitä vaikka lekkeriksi koko työnhaku. Voit vaikka ryhtyä avoimesti epäonnistujien äänitorveksi, jos saat marttyyriudesta tyydytystä, tai helpotut mahdollisuudesta terapioida itseäsi ääneen. Tässä projektissa muuten saatat jopa törmätä siihen aiemmin poissaolollaan loistaneeseen tunnustukseen: jos tulevat potentiaaliset työnantajat merkitsevätkin sinut ehkä rutto-merkillä tunnustaessasi sen, että olet käyttänyt aikasi vääriin asioihin, niin ainakin joku voi pitää sinua esimerkillisenä kaikessa avoimuudessasi, oli tämä avoimuus sitten rohkeutta tai hullunrohkeutta.

Yksi vaihtoehto tietysti on kompensoida pettymykset yhdellä elämänalueella pyrkimällä hankkimaan vaihtoehtoista sisältöä jostakin harrastuksesta. Paha vaan, jos sekin tuottaa pettymystä. Pääsääntöisesti onkin parempi omalle mielen- ja -terveydelle lähteä juoksemaan metsään kuin tapella metsien puolesta toisuskovaisia vastaan. Parasta metsäaktivismia on aktiivisesti nauttia metsästä.

Paha vaan, jos polvi on niin kipeä, että tästä ei tule mitään. Siinä tapauksessa voi laittaa kameran kaulaan ja lähteä valokuvaamaan tai sienestämään. Jos aikaa ei ole musiikinkuuntelulle, voi tehdä saman, jonka keksin tänään: puuduttava työ sujuu huomattavasti paremmin kun taustalla kuuntelee vaikka pianomusiikkia. Claudio Arrau kirkastaa minkä tahansa päivän.

Siis: jos elämän tarkoituksettomuus ahdistaa ja se, että palkintoa ei ole luvassa kuin aikaisintaan tuonpuoleisessa, lopeta palkinnon haikaileminen. Jos päämäärästä ei ole oikeasti mitään tietoa tai se ainakin pakenee, pyri nauttimaan matkasta itsessään. Niin voit ainakin hetkeksi unohtaa päämäärän puuttumisen tai sen karkaamisen, ja valon siivilöityessä oikeassa kulmassa lehtien lomitse hetkeksi unohtuu matkanteon raskauskin, ja painovoiman hetkeksi voittaessasi unohdat kaikki käytännölliset reunaehdot. Ne askeleet voivat johtaa yllättävän pitkälle: ohikiitävienkin onnen tunteiden muisto kantaa silloin kun siivet eivät muuten tahtoisi kannatella. Heikkoina hetkinäni palaan Keskuspuistoon ja näihin maisemiin.


tiistai 6. kesäkuuta 2017

Paluu 80-luvulle


Lähiössä tuntuu jotenkin siltä, että oltaisiin jääty 80-luvulle. Sanon tämän hyvällä, lähiön kasvattina. Lähiöissä näkyy edelleen monin paikoin neljännesvuosisadan takaisen laman aiheuttamat tuhot: jos esimerkiksi rakentamisen viimeistely, esim. katukiveys- tai puistotyöt olivat silloin jääneet vähän sikseen, nyt ne ovat silleen. Muistan havainneeni tämän jo 90-luvun alussa, pahimman laman juuri iskettyä kun muutin Malminkartanoon. Malminkartano ei koskaan toipunut lamasta, vaikka työttömien yhdistys ja asukasyhdistys yrittivätkin parhaansa aktivoidakseen asukkaita ja vähän siinä sivussa siistiäkseen kulmia, ja joskus vähän enemmänkin. Malminkartano oli välinputoaja, joka jäi paitsi lähiöprojekteista, koska sijaitsi "rikkaassa" lännessä.




Laman uhreja näkyy edelleen ostareiden takametsissä ja baareissa, siis siinä määrin kuin heitä on vielä hengissä. Monessa tapauksessa taitavat olla jo toisen sukupolven uhreja, jotka ovat nyt jääneet toisen lama-aallon uhreiksi. Lähiöissä näkyy kerrostuminen siinä mielessä, että maksansa juoneet, jotka odottelevat baarien avautumista, ovat omalla kierolla tavallaan ylempää kerrostumaa verrattuna niihin, jotka eivät edes pääse baariin vaan joutuvat tyytymään pussikaljaan.




Sitten on tiettyjä tyyli- ja trendiseikkoja. Olen jäävi sanomaan niistä mitään, mutta kun en ole koskaan seurannut trendejä, tunnen oloni jollain takaperoisella tavalla kotoisaksi, kun vastaan tulee ihmisiä olkatopatuissa pilottitakeissa, nortti suussa pyöräillen. Tiedä häntä, ovatko nämä tietoisia viestintävalintoja vasiten valitusta habituksesta, vai osoituksia päivityksen jäämisestä sinne 80-luvulle. Niin minullakin jäi, niihin aikoihin jolloin joku oli joskus nähnyt lehtikuvassa aidon jupin, ja jolla on ITC:n sijasta atk. 

Muutettuani Kevätkumpuun, minua hätkähdytti tuttu löyhkä, johon törmäsin viimeksi 90-luvulla. Tupakansavu rappukäytävässä. Lähiöissä on kuitenkin paljon hyvää: pääsee metsään kotiovelta. Ihmiset ovat ystävällisiä: kauppajonossa hymyillään kun kolmivuotiaani heittäykse selälleen kassajonossa kanssa-asiakkaiden jalkoihin, ja joku toinen auttaa pakkaamisessa. Täällä on ihan ok mennä kauppaan hieman haiskahtavissa lenkkivaatteissa. Lähiössä jokainen saa olla sellainen kuin on.



torstai 1. kesäkuuta 2017

Kannatan Maria Ohisaloa Vihreiden puheenjohtajaksi

Alkuun hieman koukeroisesti itsensä ilmaiseva Ville Niinistö on parantanut kuin sika juoksuaan, ja kohonnut oppositiojohtajana miltei valtiomiesmäisiin mittoihin. Niinistön johtamissa Vihreissä olonsa ovat tunteneet ainakin suhteellisen kotoisiksi niin maaseutu- kuin cityvihreät, luonto- kuin betonivihreät ja liberaali- ja vasemmistovihreät. Aikamoinen saavutus. Niinistön varjo onkin pitkä.

Onneksi sentään maksoin jäsenmaksuni huhtikuuhun 2016 saakka niin että pääsen viimeisenä tekonani Vihreissä vaikuttamaan Villen seuraajaan. Tässä ehdokkaat omassa suosikkijärjestyksessäni:

1. Maria Ohisalo

Olen yleensä ottanut periaatteekseni äänestää tuntemaani henkilöä, ja jos en muuten löydä äänestettävää, tutustun ehdokkaisiin. Tai tässä tapauksessa, ehdokas tutustui minuun jo hyvissä ajoin ennen kuin edes oli ehdokas. Hyvin määrätietoinen ja pitkäjänteinen Maria jakaa kanssani sosiologisen näkemyksen, ja hän edustaa yhteiskunnassamme monenlaisia ryhmiä, jotka muuten jäävät vaille omaa ääntä: yksinasujat, köyhät, nuoret. Minä tutustuin Mariaan, tai Maria minuun yhdessä nuorisoseminaarissa kesällä 2010: tunsimme toisemme vain nimeltä, ja Maria oli vielä tuolloin yhtä semivähän tunnettu kuin minäkin, mutta hän halusi tulla tekemään tuttavuutta oma-aloitteisesti, Heitettyämme tittelit pois, minulle tuli heti selväksi että Maria menee vielä pitkälle. Maria ei mutuile, vaan perustaa päätöksensä tutkittuun tietoon, eikä häntä saa kiinni tekemättömistä läksyistä niin että puheenjohtajatentissä häntä ei voi puhua pussiin. Fiksun puheenjohtajan tavoin hän on aina valmis tunnustamaan oman rajallisuutensa, ja osaa kuunnella toisia silloinkin kun he eivät välttämättä ole häntä fiksumpia.

2. Touko Aalto

Sosiaalisesti ja soteaalisesti lahjakas Touko on vallannut ensin Keski-Suomeen ensimmäisen vihreän kansanedustajan, sitten nostanut Vihreät kaupungin suurimmaksi puolueeksi. Saattaa näyttää siltä, että tämä äänekäs ja suuri mies olisi tehnyt tämän kaiken yksin, eikä siinä olekaan paljoa liioittelua. Touko tietää paljosta paljon, ja hänelle ei ole mikään inhimillinen vierasta, eikä kukaan: hänestä kertoo ihmisenä paljon hänen ystävystymisensä Teuvo Hakkaraisen kanssa.

3. Mika Flöjt

Edustaa paitsi puolta Suomea, eli Vihreille perinteisesti hankalaa Pohjois-Suomea, on myös aito pitkän linjan luonnonsuojelija, jonka toiminta on suoraa jatkumoa Vihreän liikkeen alkujuurille Koijärvineen,

4. Krista Mikkonen

Ahkera kulissien takana puurtaja Krista Mikkonen on yhteistyöpoliitikko, ei ehkä niinkään kansanvillitsijä. Politiikanteon tyyliltään hän muistuttaakin suosikkipoliitikkoani ja kansanedustajaani Johanna Karimäkeä.

5- Emma Kari

Emmaa en voi väittää tuntevani henkilökohtaisesti, ja Helsingin Vihreiden toimintaa olen seurannut sivusta jo Osloon muutostani, mutta minulla on ollut varsin vankka etiäinen siitä, että Emmasta vielä tulee joskus puheenjohtaja. Niin taitavasti hän on ottanut sosiaalisen median ja julkisuuden haltuunsa, vähän Li Anderssonin tavoin hyvissä ajoin ennen mahdollista valintaansa niin että yleisölle on jäänyt aikaa tottua häneen. Emma Kari osaa taitavasti vedota tunteisiin siten, että kansalaisten tunnot tuntuvat hänen omiltaan, ja tätä piirrettä jotkut hänessä vierastavatkin. Emma on myös aktiivinen luonnonsuojelija. Jotkut jopa käyttävät hänestä nimitystä populismi; oma juttunsa on sitten, onko siinä mitään pahaa, jos taustalla on kuitenkin uutteraa ja vilpitöntä, pitkäjänteistä työtä.

6- Olli-Poika Parviainen

Hänestä olemattomat tietoni ovat toisen käden varassa. Olli-Poika mieltää itsensä liberalistiksi; minä taas olen vain yhden sortin eli kulttuuriliberalisti.