keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Mitä on meidän vaivaantumisemme heidän vaivojensa rinnalla?

Sosiaalisessa mediassa jotkut ovat kauhistelleet sitä, että kaksi ulkomaalaiseksi sanottua miestä kehtasi mennä puukottamaan itseään Eduskuntatalolla. Joku ehti varmaankin jo arvelemaan, että nämä olisivat tietenkin - "taas" - olleet niitä muslimeita, ja tämä - "taas" - yksi lisätodiste heidän väkivaltaisesta kulttuuristaan, mutta kas, kun eivät olleetkaan. Nämä miespolot olivatkin venäläisiä homoseksuaaleja.

Mitä kauhisteltavaa tässä sitten on? No tietysti se, että joku sattumalta paikalle eksynyt sivullinen saattaa nielaista kahvinsa väärään kurkkuun kun joutuu verilöylyn todistajaksi. Tiedä vaikka tällaista joutuisi lapsi näkemään. Joku voi nähdä myös siinä jotain paheksuttavaa, että kehtaavat tuoda oman henkilökohtaisen tragediansa kaiken kansan nähtäviksi, ihan kuin tekisivät tämän silkkaa narsistista huomiohakuisuutta, ja tämä paheksunta on tietenkin toimitettu muka ikään kuin periaatteellisella tasolla. Että tarvitseeko sitä muita sotkea omaan itsetuhoshowhunsa mukaan, edes yleisöksi.

Onneksi näiden poloisten yritys jäi yritykseksi. Näitä aikomuksia, että ovatko ihan vilpittömissä itsetuhoaikeissa liikkeessä, voisi kysyä myös niiltä itsemurhaajilta, jotka säännönmukaisesti aina välillä kehtaavat sotkea pääradan liikenteen hyppimällä jossain Keravan ja Korson välillä junan alle. Näissä tapauksissa junankuljettajalle jää ikuinen trauma, ja sen rinnalla edellämainittu verijuhla on sormiharjoittelua.

Epätoivoinen ihminen tekee epätoivoisia tekoja. Hänen ajatuksensa pyörivät vain ja ainoastaan hänen oman epätoivoisuutensa, oman navan ympärillä, että siinä ei - valitettavasti kyllä - riitä ainuttakaan myötätunnon ripettä kanssaihmisiä kohtaan. Niin että ei itsemurhaaja kyllä jaksa ajatella sitä, että miten hänen teostaan olisi mahdollismman vähän vaivaa ja koituisi mahdollisimman vähän sotkua muille.

Jos itsekeskeisyydestä puhutaan, niin itsekeskeistä on kauhistella omaa kauhistumistaan, epämukavuuden tunnettaan kun toisten kurjuus lävähtää silmille. Itse asiassa se, että voi kauhistella toisia, on ainakin suhteellisen hyväosaisuuden merkki, kun itsellä ei mene aivan niin huonosti kuin niillä joita moralisoiden kauhistellaan. Kun se oma epämukavuuden tunne, rinnuksille kaatunut kahvi ei ole yhtään mitään verrattuna siihen, mitä esimerkiksi nyt nämä kaksi venäläismiestä ovat saaneet kestää. Annetaan heidän itsensä kertoa:

(Ilta-Sanomien lainaus alkaa):– Kyse ei ollut pelkästä huomionhausta, vaan olimme valmistautuneet kuolemaan. Ajattelimme, että kuolemme mieluummin täällä Suomessa, sillä takaisin Venäjälle me emme missään nimessä aio palata, Nikita kuvailee.

– Emme ajatelleet vain itseämme, vaan halusimme, että teostamme olisi hyötyä muille venäläisille homopareille, jotta Suomessa tajuttaisiin heidän epätoivoinen tilanteensa. Valitsimme eduskuntatalon edustan tekopaikaksi juuri siksi, että lainsäätäjänne heräisivät,
Aleksandr säestää (llta-Sanomien lainaus loppuu).

On se kieltämättä epämukavaa, että joutuu näkemään verta. Voi voi. Se ei ole epämukavaa, että hakataan tai jopa murhataan seksuaalisen vakaumuksensa takia, se on kauhea tragedia. On makuasia, haluaako oman epämukavuuden luulemista laajamittaiseksi yleiseksi tragediaksi pitää narsismina, kuplassa elämisenä vai itsekeskeisyytenä. Oli miten oli, omalla yhteiskunnalliseksi tragediaksi väärintunnistetulla vaivaantumisen tunteella ei saa tehdä politiikkaa. Siitä ei saa olla lainsäädännön pohjaksi eikä se kelpaa virkamiespäätösten perusteluksi. Ja tämän oman vaivaantumisen taakse ei saa piilottaa todellisia tragedioita, oikeita epäkohtia.

Iltiksen jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti