maanantai 31. joulukuuta 2018

Yhteiskunnassa kaikki ovat nettosaajia

Perjantain (28.12.) aviisissa kysyttiin, että "maksatko sinäkin 15 500 euroa enemmän kuin saat"? Näin kysyessään Uusimaa ei ole vaivautunut harjoittamaan tutkivaa journalismia vaan on tyytynyt ostamaan sitä iänikuisen samaa Veronmaksajien Keskusliiton propagandamateriaalia ja huonosti peiteltyä Kokoomuksen vaalimateriaalia suoraan uutistoimistolta. Ei Uusimaa toki ainoa tähän kapeaan hyvinvoinnin tulkintaan syyllistyvä taho ole; tämä ylhäältä alas valutettu propaganda on niin syvät rivit läpäissyt että useimmat eivät sitä edes huomaa tarkoitushakuisella sihdillä valikoiduksi.

Hyvinvointipalveluiden rajaaminen yksinomaan julkisesti järjestetyiksi SoTe-palveluiksi unohtaa kokonaan moneen kertaan tutkitut korrelaatiot esimerkiksi kulttuuri- ja liikuntapalveluiden ja hyvinvoinnin välillä. Koulua unohtamatta; useiden tutkimusten mukaanhan koulutus tuottaa hyvinvointia ja korreloi vahvasti terveyden kanssa. Se jopa uusintaa yhteiskunnallista kerrostuneisuutta.

Miksi sitten on päädytty nostattamaan niin sanotun ylemmän keskiluokan verokapinaa tällaisella yleisellä rajauksella, jossa veronmaksun ja saatujen palveluiden välistä suhdetta katsotaan oikeudenmukaisuuskysymyksenä, ja keskitytään yksinomaan julkisrahoitteisiin SoTe-palveluihin? Sen peittämiseksi, että hyvätuloisiakin tuetaan monin tavoin. Suurimmat maataloustukien saajat ovat hyvätuloisia, puhumattakaan monenlaisista yritystuista. Käyttäjilleen maksuton koululaitos kelpaa yleensä kaikille, samaten neuvolat, kirjastot ja uimahallit. Ja verovaroista nekin moottoritiet on rakennettu, joilla kelpaa Lexuksella huristaa Keilaniemeen tai lentokentälle.

Sitä järjestelyä, jossa jokainen luovuttaa osan tuloistaan yhteiseen hyvään - joka hyödyttää oikeasti kaikkia - kutsutaan yhteisvastuuksi. Yhteisvastuun toteuttaa yhteiskunta, ja yhteiskunnassa kaikki ovat todellisuudessa nettosaajia.

Kirjoitus lähetettiin Uusimaa-lehden mielipideosastolle, jolla se julkaistiin ma 31.12.2018.

torstai 29. marraskuuta 2018

Onko Puopolo puupää?

Omaa sosiaalista kuplaani - jos sellaisesta voi puhua, sillä on siinä useampi repeämä, mutta tässä tapauksessa sen feminististä fraktiota - on kuohututtanut viime aikoina Ivan Puopolo -niminen miesoletettu. Oletettu siksi, että en tunne häntä. Yleensä jätän oletetut olettamatta, ja annan kohteille itselleen suunvuoron, ei niin että väärin olisi sanottu koska tyyppi nyt oletetusti edustaa jotain ontologista luokkaa, mistä seuraa tietty epistemologinen positio. Paljoa tämän enempää en tunnekaan feminististä teoriaa kuin mitä nyt osaan joitakin termejä käyttää kai sen verran että sillä voisi saada väärässä nakkikioskissa turpaansa. Tiedän Julia Kristevankin, ja muistan sanojan äänensävyn ainakin silloin 90-luvulla lisäävän vibraattoa kun Luce Irigaray mainitaan.

Varmaankin teen tässä sosiaalisen itsemurhan, mutta minun mielestäni pitäisi kuunnella, mitä tällä tyypillä on sanottavaa, ja antaa hänen loistaa tai nolata itsensä omilla avuillaan ihan itse. Niinhän feministitkin toivovat, että heihin suhtauduttaisiin ensisijaisesti ihmisinä ja sitten vasta naisina. Ja humanistisessa tutkimuksessakin lienee valtavirtana tehdä objektista subjekti, antaa kohteen puhua omalla äänellään.

Minua on ohjattu tutustumaan koko kokonaisuuteen (ja oletettavasti vasta sitten muodostamaan oma käsitys tästä Puopolosta). No, niin minä ajattelinkin tehdä. Kuulin tästä Puopolosta ensi kerran vasta tällä viikolla. Ilmeisesti hän on jotain tehnyt, sillä olen törmännyt samaan nimeen sosiaalisessa kuplassani useita kertoja männäviikolla. Lähdin guuglaamaan.

Osoittautui, että kokonaiskuvan muodostaminen on mahdotonta, jos kyseessä on julkinen eläin enkä seuraa muuta mediavälitteistä todellisuutta kuin se joka suodattuu oman sosiaalisen kuplani kautta. Se kupla on punavihertävästi värittynyt, vaikka kuuluu esimerkiksi FB-kavereihini monenlaisia tunnustuksia ja tunnustuksettomuuksia. Lisäksi siinä kuplassa ovat yliedustettuina akateemisesti koulutetut, yhteiskuntatieteilijät ja humanistit, luontoihmiset, feministit, valkoihoiset, suomalaiset ja monenlaiset muutkin etuoikeutetut ryhmät, jollaisiin lukuisiin myös tämä Puupala myönsi kuuluvansa varmaankin siinä tuoreessa (2 päivää vanhassa) Hesarin jutussa, joka lienee ajankohtaistanut tämän heebon.

Googlaamisen perusteella tämä Ivan on toiminut useissa medioissa jo parisenkymmentä vuotta, teeveessä, radioissa ja Hesarissakin. No, teeveetä en katso, radionkuuntelun lopetin 20 vuotta sitten (ja kaupallisia radioita en ole koskaan kuunnellut, enkä tiedä, minkänimisiä radiokanavia on ollut ja miltä taajuudelta ne löytyvät sen jälkeen kun viimeksi kuuntelin Rinnakkaisohjelmaa). Olen kirjallinen eläin, jolle oikeastaan vain painettu sana on olemassa, muu on haihtuvaa ja amorfista, ja en pane painoarvoa oikein muulle sanomiselle kuin kirjalliselle aineistolle, sillä sellaista ei oikein ole olemassa kouriintuntuvana ja jälkipolville säästyvänä todistusaineistona, enkä oikein voi olla tässä puheaktiteorian mies kun niistä puheista ei ole havaintoa.

Luin sitten sen jutun. Siinä someaddiktiksi mainittu (tämä oli varmaan ironiaa, ihan kuin tämä olisi se synti, josta häntä syytetään) Puopolo vieraili feministisessä tapahtumassa. Odotin löytäväni kuvauksen siitä kuinka toksinen uros provosoituu kiroiluiltamissa, mutta eihän tämä nyt henrilaasasta ole, vaikka kun googlaa, Puopololtakin löytyy taustoja sosiologiasta. Niin kuin muuten minullakin! Eikä tämä tee ihmisestä mitään henrylaasasta, joka käyttää akateemista oppiarvoaan puoskarointiin. Enhän minäkään väitä itseäni filosofiksi, vaikka sitä luinkin kymmeniä opintoviikkoja. 90-luvulla. En enää muista, kuinka monta.

Metaironiaa varmaan oli sitten se, että Puopolo mainitsi osallistuvansa aktiivisesti somekeskusteluihin jopa siten, että tämä varmaankin täyttäisi trollaamisen tuntomerkit (tämä on varmaan sitten metaironiaa, keskustella ja väitellä tämän tyypin somekäyttäytymisestä) ja kun nyt  minä tästä kirjoitan, tämä on varmaan sitten niin kolmannen kertaluvun ironiaa että kompastuu modaliteetteihinsa. Minä tiedä, mitä ironia on. Mistä sen voi tällainen keski-ikäinen setäoletettu aspergeri erottaa. Se on jotain hipsterien harjoittamaa. Minä sentään tiedän rajoitukseni. Jyrki Lehtola tai Ruben Stiller eivät tiedä, vaan vieläkin kuvittelevat olevansa nuoria vihaisia miehiä sillei ironisella tavalla, mutta ilman oletettua etuliitettä.

En osaa mitenkään lukea tämän Hesarin jutun tai parin googlauksen perusteella Puopoloa toksiseksi, tahallaan feminismin väärinymmärtäväksi maskuliiniurokseksi. Varmaan hänellä oli omat ennakko-oletuksensa - vaikka sanoikin haluavansa olla avoimin mielin - mennessään feministikonferenssiin, mutta tämä ei ollut tieteellinen artikkeli, ja kuka tutkijakaan osaisi tehdä omat esioletuksensa näkyviksi? Puopolo ei edes väittänyt feministejä tosikoiksi. Ilmeisesti hänen rikoksensa oli se, että hän yhden kerran Hesarin jutussa erehtyi ottamaan pois liitteen "oletettu" etuliitteiden nais tai mies edestä, vaikka luulisi että on myös oikeita tasa-arvo-ongelmia, joihin kannattaisi keskittyä kuten sukupuolittuneet palkkaerot tai sukupuolittuneet lasten huoltajuuskäytännöt.

Vaikka olenkin yksinhuoltajaäidin poika, ja kyllä, myös sosiologiaa (joidenka sukupuolijakauma oli aloittavassa vuosikerrassani 34-6 naisoletettujen hyväksi; olen varmaankin toksinen kun oletan näin ihmisiä ryhmiin) lukenut, ja naisvaltaisilla aloilla, etupäässä naisten elättinä toiminut, niin kai sitten Puopolon tavoin syyllistyn sokeuteen taustaani kohtaan. Olenhan minäkin moninkertainen valtaeliittioletettu: keski-ikäinen, valkoinen eurooppalainen mies. Tosin minulla on kokemusta myös tekstinkäsittelijöihin, siivoojiin, sihteereihin ja keittiöapulaisiin kuulumisesta, mutta kai nekin sitten ovat etuoikeutettuja positioita, olla alipalkatuilla naisvaltaisilla aloilla, kun kaikilla ei ollenkaan töitä. Etuoikeus sekin kai on, olla kokemusasiantuntija siitä miten omalla palkallaan ei pärjää.

Sitä en voi mitenkään tietää, mitä hän ehkä on jossain radiossa möläyttänyt 20 vuotta sitten. Jos tässä Hesarin jutussa johonkin syyllistyttiin, niin näin keski-ikäisen näkökulmasta gonzoiluun. Sitäkin lajia olen lukenut paljon tarkoituksettomampaakin, etenkin Nyt-liitteessä. Siltikään en pysty tunnistamaan sitä että julkisesti alfaorhiksi (vai itsensä sellaiseksi nostama) nostettu Puopolo olisi provosoitunut feministitapahtumassa ainakaan siinä määrin että tällainen aspergerukkeli, jolla joskus on hankaluuksia intertekstuaalisten rivivälien kanssa, sen huomaisi. Luultavasti hän on minua fiksumpi miesihminen koska on osannut piilottaa sen mahdollisen toksisuuden osoittavan provosoitumisensa niin että vain intersektionaalinen feministi sen huomaa mutta entinen semioottinen modaliteettitutkija, joka jätti feminisminsä 90-luvulla lukematta, sitä ei havaitse. Vai ovatko kenties trigger warningit (onko tälle termille mitään suomennosta) feministien yksinoikeus?

Puopolon HS-jutun voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. 

maanantai 26. marraskuuta 2018

Ja Savonlinja sammutti valot

Porvoolaisena, Helsingissä aika ajoin sukkuloivana ei niin huippuosaajana mutta kuitenkin, olen nauttinut Onnibus Oy:n lisääntyvän tarjonnan aikaansaamasta hintakilpailukyvystä, kun kuukausilipun hinta on romantanut 1/6 nettopalkastani 1/23 osaan nettopalkastani. Toki olisi pitänyt ymmärtää, että tällaisessa tarjouksessa on koira haudattuna. Tämä paljastuikin siinä vaiheessa kun koko toimialan romuksi kilpaillut Onnibus Oy kilpaili itsensä ulos markkinoilta, jotka se avasi.

Yksi Helsingistä Porvooseen muuttanut tuttavani joutui toteamaan, että hän joutuu etsimään itselleen uuden työn, kun Porvoosta Loviisaan kulkevien vuorojen tarjonta romahti puoleen, ja toiselta tuttavaltani katosi mahdollisuus kutsua Elimäessä asuvia (autottomia) vanhempiaan lapsenvahdeiksi.

Olisi kiinnostava kuulla Työ-ja elinkeinoministeriön horjuva mutta muutenkin jo vanhastaan säännönmukaisesti työnhakijan tappioksi horjahteleva tulkinta muuttuvista työssäkäyntialueen rajoista. Jos Porvoonkin peräänkuuluttama ns. "huippuosaaja" (jollaisia usein asuu korkeakoulukaupungeissa, joissa ei suhteellisen kattavan joukkoliikennetarjonnan takia tarvitse aina mitenkään välttämättä ajokorttia) sattuu törmäämään sellaiseen markkinatilanteeseen, jossa hän joutuu toteamaan työssäkäynnin muuttuvan mahdottomaksi joukkoliikenneyhteyden lakkauttamisen takia, kuka on tähän työttömyyteen syypää? Pitääkö ajokortittoman työttömän ajaa velaksi (ja kuka sitä velkaa myöntää paitsi sellainen paljon haukuttu pikavippifirma) ajokortti ja ostaa auto, vai pakata kimpsunsa ja muuttaa sellaiseen kaupunkiin, joka ei vielä ole sammuttanut valojaan ulkoistamalla koko joukkoliikennetoimensa kaupallisille toimijoille?

Michael Perukangas

Lähetin tämän kirjoituksen Uusimaa-lehden mielipidepalstalle, jossa se julkaistiin perjantaina 23.11. 

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

perjantai 12. lokakuuta 2018

Moraalinulkoistamishallitus

Hallitus on ulkoistanut omatuntonsa oppositiolle, joka sen mukaan vaikeuttaa työllisyystavoitteen saavuttamista, ja "Sinisten" maahanmuuttosiipi taas on paha koska he kehtaavat esittää maahanmuuttajien panemista kuntopyöräilemään:

Kun eräät pikkukokoomuslaiset kauhistelevat ylläolevaa, Halla-aho onkin kätevä vihollinen. Kun hänestä tehdään syntipukki, samalla jokunen voi unohtaa että hallituksen niin sanottu aktiivimalli ei kohtele ketään työtöntä näinkään hyvin. Tässä Halliksen mallissa ei nimittäin ollut mitään mainintaa niistä sanktioista, joita seuraa siitä huolimatta että ollaan aktiivisia mutta väärällä tavalla. Sellaisia sanktioita kuitenkin aktiivimallista seuraa, jos esimerkiksi erehtyy opiskelemaan tai olemaan työllistymästä yrityksistään huolimatta tai jos itse osaa hakeutua jollekin muulle kurssille kuin TE-toimiston asettamalle.

Itse asiassa Halla-aho ei ole syntipukki vaan ihan oikea syyllinen. Hänhän kirjoitti hallituksen maahanmuuttopoliittisen ohjelman, ja hänen työllisyysohjelmansakin on aika hyvin linjassa hallituksen työllisyysohjelman - joka on EK:n ja Suomen Yrittäjien kirjoittama - kanssa.

tiistai 11. syyskuuta 2018

Kokoaan suurempi Kalle Könkkölä

Vihreän puolueen ensimmäisen puheenjohtajan, Kalle Könkkölän viimeiseksi jääneessä Facebook-statuksessaan Kalle kertoi joutuneensa keuhkokuumeen takia sairaalahoitoon. Pidin tätä huolestuttavana tietona, eikä mennytkään kuin alle kaksi päivää niin Kallea ei enää ollut. Kuitenkin, jos jonkun elämäntyö elää niin Kallen.

Kallen elämäntyö on ihan käsittämättömän suuri. Moni varmaankin osaa minua paremmin valottaa Kallen roolia Kynnys ry:n perustajana ja kansainvälisenä vammaisaktiivina, mutta Kalle sai monet - myös minut - ymmärtämään, että vammaisasia on yleinen ihmisoikeuskysymys, ja Kalle olikin suuren mittakaavan ihmisoikeusaktivisti. 

Ilman Kallea esteettömyydestä tuskin puhuttaisiin juuri mitään, ja Kalle muisti aina terottaa että esteettömyys ei koske vain liikuntavammaisia, vaan se on kaikkien asia. Kenestä tahansa meistä voi tulla liikuntakyvytön tai ainakin -rajoittainen, eikä kukaan meistä tiedä päiviemme mittaa, onko tämä rajoitteisuus missä määrin pysyvää luonteeltaan. Tinkimättömyytensä ja sinnikkyytensä takia kunnioitetulla ja pelätyllä Kallella oli ainakin de facto veto-oikeus Helsingin rakennuslautakunnassa, ja hän oli se henkilö, johon otettiin yhteyttä kun haluttiin näkemystä esteettömyydestä.

Itse tutustuin Kalleen kesällä 2008 kunnallisvaalikampanjassa. Mielistelemättömänä persoonana Kallen kuoren alle piti ensin päästä, mutta sen jälkeen hänen lämmin ja terävä, älykäs huumorinsa tuli hyvinkin tutuksi. En voi sanoa olevani Kallen lähiystävä mutta olen iloinen siitä että sain tutustua häneen.

Julkaisen nyt Kallen inspiroiman blogitekstini uudestaan 4 vuoden takaa. 

Vihreitä ehdokkaita Sibeliuspuistossa kesällä 2008. Kalle vasemmalla.


Hesari on ottanut esteettömyyden asuntojen hintojen kohoamisen syntipukiksi, ja pitää norminmukaisia vessoja syinä kalliiseen uudistuotantoon, ihan kuin esimerkiksi 30-40 tuhannen hintaisilla kaikille turhaan maksatetuilla turhilla autopaikoilla ei olisi mitään tekemistä asian kanssa. Hesari on valinnut puolensa, ja se valinta on ihmisyyden ja tasa-arvon vastainen.

Esteettömyyttä ei kannata marginalisoida vain vammaisille kuuluvaksi. Kuka tahansa meistähän voi vaikka leikkauksen seurauksena joutua väliaikaisestikin kuntoutettavaksi pyörätuoliin. Tällaista mahdollisuutta vaan ei terve ihminen halua ajatella, mutta terveydenhuollossa työskentelevänä kuulen jatkuvasti tarinoita ei vain onnettomuuksista vaan ihan jokapäiväisiä kuntoutustarinoita. 

Ei tarvitse toteutua mikään huonoin skenaario, vaan ihan normaali kuntoutus voi viedä pyörätuoliin. Puhumattakaan onnettomuudesta tai äkillisestä sairastumisesta.

Esteettömyys varmistaa sen, ettei kuntoutujan tarvitse muuttaa pois omasta kodistaan, sitäpaitsi minne, ja kenen rahalla tämä tapahtuisi?

lauantai 8. syyskuuta 2018

Perustin uuden ympäristöblogin

Aloittaessani nyt elokuussa ainakin toistaiseksi kestävän opintovapaan luonto- ja ympäristöalan opiskelijana Stadin ammattiopistossa, opiskelukollegani antoi minulle loistoidean: perustaa blogi eräänlaiseksi julkiseksi työnäytteeksi. Nyt varastankin tämän Kikan idean julkeasti.

Tekemiseni ovat tähän saakka levinneet kuin Elanto, joten tämä helpottanee ainakin niiden toivottavasti sakeana minusta tappelevien urakkaa saada jotenkin kiinni tekemisistäni kun ympäristöaiheinen tekemiseni ei huku musiikin, urheilun, politiikan ja kaikenlaisen liikkuvan maalin ampumisen alle ja taakse.

Nyt viime ajat olen muutoinkin enemmän keskittynyt Mahler-blogiini ja päivitellyt tänne vain sitä myöten kun aina vain mitättömämmäksi horisonttiin katoava poliittinen vaikuttajaminäni nostaa päätään, tai kun en vain osaa muuten pitää leipäläpeäni kiinni muista aiheista kuin Mahler. Muutenkin yleisesti ottaen tekemistäni on luonnehtinut fokuksen puute, tai ainakin sen hajaantuminen ja muuttuminen usein lennostakin, ja päätös keskittyä opiskelemaan alaa, josta toivottavasti tulisi myös leipätyö, suuntaa aktiivisuuttani siihen suuntaan, ja preesensini tällä foorumilla muutoinkin tulevaisuudessa harventunee entisestäänkin. Ellei sitten taas jossain vaiheessa ehdokkuus iske jossakin vaalissa...

Uuteen julkiseen ympäristöportfoliooni pääsee oikean sivupalkin linkkilistasta otsikolla Pertsan portfolio.


perjantai 17. elokuuta 2018

Lobattiinko Vihreät Tuomisen taakse?

Kun työnantajani, Suomen suurin terveydenhuollon organisaatio - jonka poliittinen ohjauselin eli valtuusto - valitsi HUS:ille uudeksi toimitusjohtajaksi Terveystalon johtavan ylilääkärin Juha Tuomisen, tämä ei kelvannut vasemmistolle, koska niin demarit kuin Vasemmistoliittokin pelkää hänen edistävän mahdollisessa, joskin yhä epätodennäköisemmältä näyttävässä SoTe-uudistuksessa yksityisen palveluntuotannon asemaa. Sinänsä tämän pelon luulisi olevan turha, jos kyseisiä vasemmistopuolueita on uskominen, sillä eihän tätä uudistusta edes tule, jos näitä puolueita on uskominen. Samaiset puolueet syyttävät Kokoomuksen ja Vihreiden edistävän yksityistämistä näiden kannattaessa Tuomista eikä vasemmistopuolueiden suosikkipoika Jari Petäjää, naisten- ja lastentautien linjanjohtajaa.

Kymmenisen vuotta Vihreissä ja seitsemisen vuotta HUS:issa toimineena satun kuitenkin tietämään, että rekrytoinnin voi tehdä hyvin tai toisella tavalla. Vihreät luottamushenkilöt haastattelivat molempia hakijoita ja kuulivat myös HUS:in henkilökuntaa, mukaan lukien Petäjän alaisia. Ei Petäjäkään ole vailla kytköksiä yksityiselle puolelle; näyttäkää minulle edes yksi lääkäri, joka ei yksityispuolelta laita itselleen lähetteitä julkiseen erikoissairaanhoitoon? Pahin Petäjän synti on kuitenkin hänen johtamisessaan. Petäjä johtaa pelolla norsunluutornista hajottamalla ja hallitsemalla. Hän on myös HUS:in nykyisen johdon suosikki, mikä ei ole mikään meriitti sinänsä, HUS:issa kun johtajilla on tapana suojella toisiaan ja peitellä toistensa puutteellisuuksia.

Olen itse työskennellyt muutaman vuoden Petäjän johtamalla toimialalla, ja meitä alaisia kiellettiin olemaan häneen yhteydessä, koska hän oli Jumalasta seuraava. Ihmiselle, joka on ollut suoraan yhteydessä ministereihin ja professoreihin ja puhutellut kädestä nykyistä presidenttiä, tähän on hyvin vaikea suhtautua muuten kuin osoituksena tanakasta napoleon-kompleksista, yhdistyneenä mahdollisimman suureen hierarkkisuuteen ja ihmisvihamielisyyteen. Tällainen on lastenlääkäri Petäjä, jolle luonteenomaista on repiä henkilöstöstä kaikki mahdollinen irti.

Petäjän persoonassa on samoja piirteitä kuin pitkäaikaisessa terveyspoliitikko Maija Anttilassa (SDP), joka on tässä valinnassa toiminut päämyrkynlevittäjänä. Toimiessaan Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnassa häntä pelkäsivät niin kuntalaiset kuin lautakuntalaisetkin, ja hän hankki itselleen rautarouvaotteellaan entisiä ystäviä. Anttila myös uhkasi allekirjoittanutta oikeustoimilla tehdessäni kerran muistiinpanoja keskustelustamme. Ehkä sitten Anttilan on helppo samastua toiseen samankaltaiseen, mene ja tiedä.

Anttila on syyttänyt Vihreitä siitä, että he ovat antaneet lobata itsensä. Jos henkilöstön kuuleminen valittavana olevan ehdokkaan johtamistavasta on lobbaamista, niin olkoon sitten niin. Sääli, että poliittisilta tavoitteeltaan kannattamani vasemmisto sortuu tällaiseen argumentointiin, jossa yksityistämistä kohtaan koettu ideologinen pelko saa sokeaksi ehdokkaan muille, paljon suuremmille puutteille, ja tämä sokeus halutaan peittää etsimällä rekrytoinnin perusteellisesti tehneistä Vihreistä virheitä. Taitavat vaalit lähestyä, mutta näin ei ainakaan rakenneta punavihreää yhteistyötä.

Onnea siis valinnasta Juha Tuomiselle, ja osanottoni naisten- ja lastentaudeille, jotka joutuvat katselemaan samaa naamaa jatkossakin.

Maija Anttilan Demokraattiin laittaman syytöskirjelmän voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.






maanantai 13. elokuuta 2018

Mikä on huonoa mainosta pyöräilijöille?

Kun Helsingissä aiotaan aloittaa pyöräilijöille suunnattu kampanja Liikenne on yhteispeliä jonka tavoitteena on parantaa pyöräilijöiden liikennesääntöjen tuntemusta, jokunen tuntemani pyöräilijä, jotka ovat tästä liikennemuodostaan tehneet politiikkaa, kokivat tämän kampanjan vittuiluksi. Ei se ole vittuilua. 

Minä olen juuri niitä, jotka ovat huono mainos pyöräilijöille, olenhan viimeksi kerrannut liikennesääntöjä koulun kansalaistaidon tunnilla. Olen silti selvinnyt ohjenuoranani välttää vaikeuksia. Olen myös katsonut, että henkikultani on liian kallis jotta tekisin itsestäni autokeskeisen liikennejärjestelmän marttyyrin. Varmaankaan tätä liikennesääntöjen osaamattomuutta ei pitäisi mainostaa, mutta ajokortittomana olen pelannut varovaisuusperiaatteella. 


Minua huonompaa mainosta ja vaarallisempia kuitenkin ovat 40 km/h sinkoilevat kalsaripyöräilijät. Heitä on. Koko ikänsä Stadissa pyöräillyt 68-vuotias isäni ja myöskin ajokortiton hyvä ystäväni - jolle pyöräily on paitsi ympärivuotinen liikennemuoto ja myös liikuntamuoto - ovat kertoneet näistä pelago-ohjuksista kauhutarinoita, Lasse Lehtisen ja Harry Bogomoloffin toisintoina. 

Isäni saattaisi jopa äänestää Lassea, mutta minussa ei ole näiden äijien kanssa muuta yhteistä kuin lycraohjusten pelko. Itse havahduin tähän ilmiöön pyöräillessäni alkukesästä 3 viikkoa Stadissa. Viimeksi pyöräilin enemmän siellä 2010, ja sunnuntaipyöräilijä koki tässä 8 vuodessa pyöräilykulttuurin muuttuneen vaaralliseen suuntaan. Ymmärsin myös, mihin baanoja tarvitaan: lycraohjukset halutaan ohjata niille, jotteivät olisi muille vaaraksi. On siis katsottu, että parempi on kaataa puut kuin jalankulkijat ja sunnuntaipyöräilijät. Vaaraksi nimittäin on myös sellainen jääräpäinen periaatteellisuus, jonka mukaan nyt on kaksipyöräisten soijamoottoreiden vuoro kaahailla, kun audit ovat saaneet kaahailla jo liian pitkään. 


Hesarin jutun tästä kampanjasta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
 

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Juurettoman miehen muistelmat

Katsoessani kuvia kavereiden kesämökeistä, lapsuuden minän rakennuspaikoista, tajuan mitä on se nuoruuden lenkkimaastoihin hakeutuminen. Kun juuret eivät oikein ole kiinnittyneet mihinkään, tai ainakin ne on irtiriuhtaistu, enkä oikein ole ehtinyt lepuuttaa jalkojani missään varmana siitä että tänne ne voisivat jäädä pitempäänkin, olen omaksunut liikemiehen identiteetin. Tai siis kulkumiehen, raha kun ei pysy käsissäni sen paremmin kuin maa jalkojeni alla paikallaan. Juuret on pitänyt itse etsiä ja historia rakentaa. Se löytyy poluilta, jotka omat askeleeni ovat minulle merkityksellistäneet. Askeleeni ovat rakentaneet minusta minut.

Lapsuuden kesälomieni muistot ovat jo koko lailla haalistuneet; ne olivat sulkapallopelit Kivistössä. Haluan muistaa talon keltaisena, en sinisenä ja ilman laajennusosaa. Paikka, joka on muuttunut, ei enää ole olemassa. Omimpia polkujani tallaan painokkaimmin askelein Kanniston sienimetsässä ja Uimastadionilla.



Lenkkimaastoistani Keskuspuistossa ja Talissa on tullut minulle keskeisiä samalla tavalla kuin niin moni suuntaa joka perjantai suoraan töistä takaboksinsa olutkoreilla täyttäen, ruuhkaan matamaan kohti Luumäkeä, Tuusniemeä tai Someroa. Ei se ole sen kummallisempaa. Mökkisukkulointia jokainen pitää erinomaisen normaalina asiana vähän samaan tapaan kuin omaisuuden kytkeminen neljään pyörään on paljon kunnollisempaa kuin cd-kokoelman haaliminen. Muka.

Nämä paikat eivät mahdollista minulle yhtä pitkäaikaista ja leimallista irtiottoa arjesta kuin järvi-Suomi, mutta ne ovat minulle yhtä lailla leimallisesti oman identiteetin takaisinkytkentää omille juurilleni, jotka ovat liikkeessä. Juoksijan juuret ovat Talin ja Keskuspuiston lenkkipoluilla. Silloin juuriinsa kiinni pääsemiseksi pitää sulkea silmät kuluneelta 20 vuodelta, koettaen unohtaa edes hetkeksi polvien kuluneisuus ja tuijottaa pilviä sen aikaa kun jaksaa tehdä vatsalihasliikkeitä. Ei liikaa, sillä myös pilville pitää jättää sijansa.


Tämän vuoksi olen aina valmis varastamaan itselleni hieman aikaa, ja metrejä. Ja tämän vuoksi Ei enää palaakaan Keskuspuistosta, sillä se on palanen irti minusta.




tiistai 10. heinäkuuta 2018

Kotimaisen kielen puhuminen vaarantaa terveytesi

Toisen kotimaisen, eli ruotsin kielen puhumisesta on tullut vaarallista: tähän kirjoitukseen linkkaamassani jutussa kerrotaan, kuinka sivullinen pahoinpiteli Helsingissä julkisella paikalla omaa äidinkieltään puhuvan ihmisen avustettavaan kuntoon. Eikä tämä ole yksittäistapaus: omaa äidinkieltään ei ole turvallista puhua julkisesti. Eikä tämä ruotsinkieltä kohtaan kohdistuva viha sekään ole kuin vain yksi esimerkki kasvavasta vihasta ja katkeruudesta, jossa lähimmäiset koetaan vihollisiksi. Ei tarvitse olla edes silmin nähden erilainen - vaikka niissä silmissä olisikin sitten ties mitä malkaa, ja katsottaisiin millaisten lasien läpi hyvänsä - vaan toiset suomalaisetkin koetaan vieraiksi. En tarkoita tässä vain Nalle Wahlroosia, EK:ta ja työnantajia kohtaan tunnettua luokkavihaa, vaan yleistä syntipukin etsimisen tarvetta. Tällä hetkellä syntipukeiksi on tarjolla maahanmuuttajia, työttömiä ja eri kulttuuria edustavia.

Tällaisten ilmiöiden esiintyminen lisääntyvässä määrin on yhteiskunnassa räjähdysmäisesti kasvavan pahoinvoinnin seurausta. Pahoinvointi ei ole vain syy, ei edes seuraus vaan sitä tuotetaan osittain ihan tietoisestikin, karsimalla hyvinvointipalveluiden saatavuutta ja vaikuttavuutta ja pudottamalla ihmisiä hyvinvointivaltion veneestä. Pahoinvointia lisää myös kokemus, että kaikki eivät matkusta samassa veneessä. Kasvavat tulo- ja hyvinvointierot, palvelujen keskittäminen ja tendenssi yksityistämiseen vievät kaikki tähän suuntaan, ja tähän suuntaan porvarihallitus vie yhteiskuntaamme, hallitus, joka samanaikaisesti ei vain suojele vihapuhetta vaan vieläpä rohkaisee siihen.

Tämän yhtälön tulos on selvä: samanaikaisesti eriarvoistava politiikka, joka vieläpä lietsoo vihapuhetta, ei voi aiheuttaa muuta kuin - vihaa. Eikä mikään kehotus siinä mitään auta, että patistellaan ihmisiä vain voimaan paremmin, valitsemaan oikeammin, kuluttamaan enemmän, käyttäytymään paremmin ja jaksamaan enemmän. Kukaan ei näistä kehotuksista huolimatta voi paremmin, tee parempia valintoja, kuluta enempää, käyttäydy paremmin kanssaihmisiään (lähimmäisiään?) kohtaan tai jaksa paremmin. Eikä yksikään sivullinen jää hakkaamatta näiden ymmärtämättömien kehotusten seurauksena.

Jutun alussa mainitsemani MTV:n jutun voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Antiesteettömyyspalkinto VR:lle

Käytin aikoinani VR:n lähiliikennejunia - lähinnä M-junaa - käytännössä päivittäin, asuessani Kannelmäessä. Nyt en ole käyttänyt kahdeksaan vuoteen, mutta en siksi lopettanut että viimeksi sain tarkastusmaksun erehtyessäni nousemaan kyytiin laiturilta kohdasta, jossa luki että lipunmyyntivaunu pysähtyy tähän.

Nyt olisi taas tarvetta, matkustaa Kivistöön, ja ottaa fillari mukaan. Sen tiesin jo vanhastaan - 2010 käytin paljon VR:n palveluja, niin sivuja kuin (kauko)juniakin - että VR:n nettisivut eivät kyllä saa mitään helppokäyttöisyyspalkintoa. Ei puhettakaan, että yhden linkin alta saisi tiedon, millä pääsee, mitä maksaa, mistä saa lippuja, millainen lippu tarvitaan ja saako munamankelin mukaan.

Googlasin kaikki nämä tiedot erillisillä googlauksilla, ja jouduin koostamaan kokonaiskäsityksen ihan itse. Kyllä se ammattimaiseen tiedonhakuun opetetulta onnistuu, edes joten kuten, mutta ei tarvitse olla satunnainen matkailija, älyllisiltä kyvyiltään pikku hiljaa hapartuva tai toiminnanohjaustaidoiltaan ja kognitiiviselta joustavuudeltaan kankea kuin kaivinkone, niin kyllä moni voinee tehdä sen johtopäätöksen että autoa on helpompi käyttää.

Ei näin. Jos kerran Verneri nykyään on siinä mielessä esteetön että toivottaa myös pyörätuolit ja fillarit tervetulleiksi - kiitos "fillarikommunistien" kiitettävän sinnikäs myyräntyö - niin älylliseen esteettömyyteen ei kyllä ole panostettu. Jos nimittäin oli tarkoitus kasvattaa joukkoliikenteen matkaosuutta.

tiistai 26. kesäkuuta 2018

das Kantatenwerk

Aloitin vakavan äänilevymusiikin keräilyn hankittuani 1989 kesätyörahoilla erillishifilaitteiston, johon kaupanpäälliseksi myytiin cd-soitin. En sitä ollut ajatellut edes hankkivani, mutta hyvä kun hankin. Miettiessäni sijoituskohdetta kesätyörahoilleni koulukirjojen lisäksi, painin ajokortin ja hifien välillä, ja tämä lopulta hifien puolelle kallistunut vaaka tuli suuntaamaan elämääni arvaamattomalla tavalla.


Alkuvuosina äänitteet olivat niin hintavia - kalliit cd-levyt 120-140 markkaa ja keskihintaisetkin 60-80 markkaa kappaleelta - että tämä pakotti suhteellisen tiukkaan harkintaan. Mikä lopulta saattaa olla hyväkin juttu, eräänlainen luonnonvalinnan näkymätön (?) käsi, joka pitää kokoelman edes miten kuten kurissa.


No, ei se kyllä pitänyt. Alkuvuosina tasaisesti karttuva perusohjelmiston keräily cd-muodossa täydentyi kirjastolainoilla, joita kopioin itselleni C-kaseteille. Kopioista tuli niin hyviä, että monia niistä pystyisi vieläkin kuuntelemaan, 30 vuoden takaa: Myyrmäestä lainatut Fritz Kreislerit ja Pasilasta lainatut Nikolaus Harnoncourtin ja Gustav Leonhardtin levytykset Bachin kantaateista.


Eilen tietyssä mielessä saavutettiin elämäntapani kulminaatiopiste, kun noudin postista Italian Amazonista takautuvilla ikälisillä tilaamani koko länsimaisen äänilevymusiikin historian ehkä suurimman projektin, Johann Sebastian Bachin koko kantaattituotannon, jota Nikolaus Harnoncourt ja Gustav Leonhardt levyttivät parisenkymmentä vuotta. Eikä kyseessä ole vain äänilevymusiikin suurin projekti, vaan länsimaisen musiikin ja kulttuurihistorian suurin projekti, käsitteen jokaisessa mielessä: musiikin suurimman nimen edustavin ja laajin kokonaisuus, ehtymätön aarreaitta. Kerran olen juutuubista kuunnellut projektina kaikki 60 cd-levyyn mahtuvat kantaatit läpi, ja nyt sellaisella tasaisella ehkä maksimissaan 1 cd-levyn vuorokausitahdilla kuunneltavaa riittänee pitkälle syyskesään.


Itseni tuntien, elämänmittaiseen äänilevynkeräilyyn tämä ei merkitse päätepistettä, mutta siinä mielessä harrastukseni sai jatkoaikaa, että kuunneltavaa on niin paljon, että tätä ohjelmistoa ei pysty koskaan ottamaan täysin haltuun siinä mielessä että osaisin kaikki Bachin kantaatit ulkoa. Joitakin ehdottomia, yksittäisiä helmiä, jotka pysäyttävät hengitykseni ja koko maailman ympärilläni, osaan jo odottaa: BWV18 "Gleichwie der Regen und Schnee von Himmel fällt" ja BWV106 "Gottes Zeit ist die allerbeste Zeit".


Kantaatit palauttavat minut Teollisuuskadun, Hylkin (Helsingin yliopiston atk-keskus) aikaan, syksyyn 1990 ja kevääseen 1991, jolloin eksploiteerasin Pasilan äänilevykokoelman suhteellisen läpikotaisesti ja jolloin minulle hyvin läheiseksi muodostanut työkaverini Ensio - joka jakoi kanssani rakkauden B-linjan musiikkiin - toisinaan sulkeutui työhuoneeseeni kuuntelemaan jotakin helmeä. Kuten Fritz Kreislerin levytystä Beethovenin viulukonsertosta. Kantaatit palauttavat minut aikaan, jolloin vielä luulin kaikkien ovien olevan avoinna. Nyt kun niitä ovia on sulkeutunut, Bach avaa ne hetkeksi. Kantaatit päästävät huoneeseeni auringon, palauttavat polveen kimmoisuuden ja mieleen joustavuuden, uskon omiin mahdollisuuksiin, kyvyn haltioitua. Ne ovat minulle eliksiiriä.


Rohkaisen voimakkaasti, itse asiassa kehotan liittymään mukaan matkalle tämän yleisinhimillisen aarteiston pariin. Harnoncourtin ja Leonhardtin kokonaislevytyksen voi kuunnella kokonaisuudessaan tämän bloggauksen otsikon takaa löytyvästä Youtube-linkistä.



torstai 21. kesäkuuta 2018

Kaikki muu menee SoTe-pesuveden mukana

Hallituspuolueet ovat rakentaneet SoTe-häkkyröinnistään itselleen sumuverhon, jonka alla he voivat nakertaa kaikessa rauhassa, sillä tämän ajankohtaisen asian alle hukkuu lähes kaikki muu, aktiivimallia lukuunottamatta.



Jos vielä ei ole ollut selvää, niin nyt viimeistään: politiikassa ei ole olemassakaan yhtään täysin vastuullista ja pitkäjänteisesti toimivaa puoluetta, kun toiminnan päämoottorina on aina kannatuksen maksimointi ja ehkä jo seuraavan hallituskoalition mahduttaminen (ja sinne mahtuminen). Mihinkään muuhun johtopäätökseen on vaikea tulla kun katselee sitä myötämielistä hymistelyä, jolla molemmat omaa sydäntäni lähinnä olevat puolueet - Vihreät ja Vasemmistoliitto - olisivat valmiita vastaanottamaan maakuntauudistuksen, joka jää jäljelle jos SoTe kaatuu. Pitää olla todella uskollinen puolueen soturi, jotta tämän voi itselleen perustella.



Viis sitten siitä, että tämä maakuntamalli myös merkitsee esimerkiksi ympäristöhallinnon alasajoa, TE-toimen alasajon lopullista virallistamista, pelastustoimen ja työsuojeluvalvonnan karkaamista ties minne. Mutta ei niistä kai väliä, jos pitää valita pienempi paha ja tässä tapauksessa pienempi paha on maakuntien Keskusta kuin kaiken yksityistämistä ja myymistä valmisteleva Kokoomus. Sen ryöstön vastuuttomuudesta tässä lienee turha mainitakaan, miten kunnat tässä manööverissä tehdään virkaheitoiksi, kykenemättömiksi hoitamaan niille sälytettyjä tehtäviä, rosvotaan kuntayhtymien omaisuus ja valmistellaan kultaisia orsia keskustasatraapeille.


Tässä viherpunamullan valmistelumanööverissä, jossa tarkoituksena on jättää Kokoomus vaille kavereita, näköjään kaikki on kaupan. Vaikka kuinka olisi kansakuntamme kohtalonkysymys varmistaa, että kokoomus ei pääse muodostamaan seuraavaa hallitusta, ei pekkaroinnille ja sipilöinnillekään pidä tässä vaiheessa antaa löysää eteen.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Anteeksi Socrates

Olen seurannut kuningaspeliä vaihtelevasti kolmekymmentäkuusi vuotta. -82 MM-kisoja seurasin lähinnä jonkun ennakkopuffin: Augusto Palacios, Kevin Keegan perusteella, teevee kun ei vielä ollut saavuttanut meitä. Koulupeleissä, niissä joissa olin kunujaon yleensä kahden viimeisen joukossa eli oikea pakki, kaikki halusivat olla Paolo Rossi ja loput Tardelli mutta minä jossakin lukemassa pussihukkahavainnoista, esi-ihmisistä tai Mongolian ilmastosta. Isäni kanssa myös pelailin Stigan vähemmän tunnettua laatutuotetta eli pöytäfutispeliä, tosin lattialla. Liekö noista Stiga-sessioista isin kanssa poikinut skolioosini, mene ja tiedä. Isäni ryyditti pelejä legendoilla: Cruyff, Eusebio, Best, Beckenbauer, Müller.
Ensimmäinen intensiivikauteni 83-noin-92 sisälti paljon legendoja: Maradona, van Bastenin maaginen maali, Tanska, Roger Milla, Platini, joka syötti maalit itselleen, hämähäkkimäinen Dasajev ja niin edelleen. Schillachin tuijotus. 90-luvun opiskelu(elämä)aikoina seuraamiseni rajoittui pitkälti MM- ja EM-turnauksiin ja Mestareiden liigan finaaleihin. Muistan Baggion rankkarin ja suurenmoisen Ajaxin.

Opiskeluja jo haudattuani, nuorena hortoilevana maisterismiehenä tutustuin ensin Viva Footballin ja sittemmin Pro Evolution Socceriin. R. Corlos, Moldani ja Seabass Takatsuka takasivat sen, että ajanhukka oli taattu noin 5 vuoden ajan, 1999-2004. Joskus sentään hakeuduin pleikkarifutiksen parista ihmisten pariin, pelaamaan pleikkarifutista. Vain pariutumisviesti ja sen taustavaikuttimena väijynyt tiedostamaton biologinen kello pelastivat, mutta 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli toista kuningaspelin seuraamiseni kulta-aikaa. Omaa joukkuetta minulla ei varsinaisesti tähän saakka ollut. Ilvestä olin sympannut aina hienona eläimenä, HJK:n peleissä olin joskus käynyt, ja muistan aina isäni kanssa näkemäni 80-luvun MM-karsinnat. Harva muistaa, että Suomi ilman kahta epäilyttävästi hylättyä maalia olisi päässyt Meksikon kisoihin. Minä muistan. Aikana ennen huuhkajia: Erkka Petäjä, Jykke Nieminen ja Huttunenolavi. Parman kanssa hengasin nyrkkifutisaikoinani, siellä kun puolustus oli valmiiksi kunnossa: Buffon, Thuram ja Cannavaro.
Saattaessani lapsuudenystävääni alttarille syksyllä 2003 Lontoon liepeillä, olin juuri lukenut Nick Hornbyn kirjan "Hornankattila", joka herätti orastavaa mielenkiintoa Arsenaliin. Englannista minulla ei ollutkaan aiemmin ollut suosikkijoukkuetta, Aston Villa vähän Turun Vanulta kuulostavana oli herättänyt minussa jonkinsorttista epäuskoisen hilpeyden sekaista sympatiaa. En saanut lippua viimeisiä aikojaan viettävälle Highburylle. Lehti-ilmoituksesta keksin West Hamin, ja suuntasin metrolla Upton Parkille. Sen verran tiesin futiskulttuurista, että olin osannut etukäteen naamioitua kannattajaksi, ja syntyperäistä oikeaoppisempaa englantia puhuvana onnistuin ruikuttamaan itselleni lipun kotikatsomoon. Rest is history, kuten sanotaan. Osloon muuttaessani ensimmäinen selvittämäni asia oli se, mistä saisin sosiaalista elämää. Sellaiseksi jäivät lauantai-illan pelit keskustaklubilla oslolaisten hammersien kanssa.
En ole jättänyt jalkapalloa, vaikka oma flirttailuni kouluajan kunuajan pahnanpohjimmaisesta ensin itseni omatekoiseksi Töölön Gerd Mülleristä Munkkivuoren Inzaghista Kannelmäen Tiganaan jäikin polveni muistuttaessani että olen 40-vuotias. Vähän Litmasta vanhempana, mutta kehtasin sentään häntä nuorempana päästää irti, tunnustaen että pelit on pelattu. Pariutumisviettini tulosta kuitenkin on, että nyt käytän suhteellisen rajallisen metimeni kuntojuoksuun, jota varten polveani futikselta säästin, ja Mahlerin kuuntelemiseen. Jascha Horenstein-West Ham 10-0. Yleensä lapsien nukutukselta vapaudun katsomaan matsia jossakin puoliajan tietämillä.
Palaan ehkä taas aktiivisemmin seuraamaan kuningaspeliä jossain 2026 MM-kisojen tietämillä. Tai viimeistään 2034. Jos polveni lopullisesti on vienyt tekonivelkirurgian jonotuslistalle, mutta jos orastava silmänpohjarappeuma ei ole tuossa vaiheessa jo pakottanut keskittymään enemmän siihen Mahlerin kuuntelemiseen.
Ehkä kuitenkin historia kultaa muistot, mutta vaikka toki urheilulla oli subjektiivisesti suurempi kulttuurinen merkitys, niin eivät Zico ja Socrates olisi koskaan antaneet anteeksi sitä että naputtelen tämän kesken Brasilia-Sveitsi -pelin toisen jakson. Eivät ole Gabriel Jesus ja Neymar Bebeto ja Romario. Eikä Casemiro ole Falcao. Anteeksi Socrates.

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Sallitut ja kielletyt uskomukselliset silmälasit

Ulkoministeri Timo Soini (sin.(PS), room. kat.) oli virkamatkallaan osallistuessaan Elämä ensin -mielenosoitukseen hermostuttanut Soinin varmaankin tarkoittamat "fillarikommunistit". Ja hermostuivathan he toki aiheesta: jos ei valtiosihteerin kuvatwiittaus ulkoministerin kanssa ole julkinen irtiotto valtion virallisesta, naisten ihmisoikeuksia kunnoittavasta linjasta, niin mitä se sitten on? Lisäksi tässä on kummastuttanut hallitustovereiden vain näön vuoksi tapahtuva ulkoministerin harjaaminen.

Ulkoministeri edustaa Suomea maailmalla, ja siinä tehtävässä ei ole mahdollisuuksia henkilökohtaisiin irtiottoihin. Soini tietenkin tietää että hänellä on kuitenkin tähän varaa, sillä Kepu ja Kokoomus haluavat vielä maakuntasotensa maaliin, ja sulkevat silmänsä tämän epäpyhän lehmänkaupan takuumiesten törttöilyille, kuten uuninpankkopoika Saku Timonen onkin huomauttanut, ja kyllä hän kehtaa.

Pääministeri Juha Sipilä - itsekin uskovainen mies - antoi eilen hallituksen esityksen "ministerin juhlallisesta valasta ja vakuutuksesta", joka valtioneuvostoon valittujen olisi esityksen mukaan määrä antaa. Siinä vannotaan Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa nimeen. Tämä myös alkoi hiertämään tätä samaa porukkaa - jota Sipilä ei kuitenkaan nimitä fillarikommunisteiksi - siinä määrin että joitakin tässä häiritsee enemmän se, että Sipilä vaatii jumalan nimeen vannomista kuin se, että Sipilä on jo rikkonut julkisesti antamansa valan, jossa sanotaan paljon muutakin. Siinä sanottiin myös mm. että "minä ministerin tehtävässäni noudatan perustuslakeja ja muita lakeja sekä toimin oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti kansalaisten ja yhteiskunnan parhaaksi".

20-vuotiaana minua häiritsi armeijassa kirkosta eronneena kun kirkottomien sotilasvalan korvaavassa juhlallisessa vakuutuksessakin vannottiin jumalan nimeen "Ja Jumala minua siinä auttakoon". Katsoin, että tämä vakuutus ei sido minua. Tuosta on kuitenkin jo 27 vuotta, ja olen päässyt siitä yli. Soisi myös fillarikommunistien pääsevän tuosta vaiheesta eteenpäin, ja näin sanoo 47-vuotias fillarikommunisti.

Vähän siis perspektiiviä, kiitos, jos julkinen kristinusko hiertää enemmän kuin kelvoton Sote-uudistus, joka vieläpä aiotaan toteuttaa petoksella julkinen lupaus pettäen ja perustuslakiin pyllyä pyyhkimällä.

Soinin viittaamat fillarikommunistit ovat usein ateisteja. Ehkä siihen hän viittaakin tällä sinänsä soikealla termillään, onhan kommunismi yksi ateismin ilmentymä. Nyt on tullut osoitettua, että fillarikommunistien ateismi on usein tunnustuksellista ihan siinä missä ulkoministerin (room. kat.) tai pääministerin (laest.), ja on muitakin maailmankatsomuksesta aiheutuvia sokeita pisteitä kuin soinilainen teekutsuliike ja sipiläläinen munjakavereidenrahat-lestadioismi.


Kuvassa oleva mies on fillarikommunisti (fil.)


torstai 31. toukokuuta 2018

Kun työterveyshuoltolaki ei toteudu

Työterveyshuoltolain 3 § puhuu työkykyä ylläpitävästä toiminnasta. Sillä tarkoitetaan "yhteistyössä toteutettua työhön, työoloihin ja työntekijöihin kohdistuvaa suunnitelmallista ja tavoitteellista toimintaa, jolla työterveyshuolto omalta osaltaan edistää ja tukee työelämässä mukana olevien työ- ja toimintakykyä"

Ainakaan tämä ei toteudu silloin jos kyse on työntekijän työssään olennaisesti tarvittavista työvälineistä, jos kyseessä ovat silmät. Ja päätetyötä tekevälle silmät ovat keskeisin työväline käsien ohella. Kävin suunnilleen vuosi sitten työnantajan kustantamien päätesilmälasien tarkastuksessa, missä yhteydessä minusta otettiin silmänpohjakuvaukset. Niissä näkyi alkavaa rappeumaa, ja optikko suositteli minulle silmälääkäriin menemistä, sillä hänen mielestään tilanteen etenemistä pitäisi seurata.

Tämä jos mikä olisi em. laissa määriteltyä työelämässä mukana olevien työ- ja toimintakyvyn tukemista suunnitelmallista, päästä silmälääkäriin, jossa voitaisiin määritellä ja määrätä mahdollisia silmien toimintakykyä edistäviä hoitotoimia, joiden ansiosta voisi ehkä olla työkykyinen pidempäänkin. Tämä ei kuitenkaan ole sallittua, kahdestakaan syystä.

Ensiksiksin, nämä tarkastukset HUS määrää suorittamaan omalla ajalla. Niin että se siitä yhteistyössä toteutetusta. Toiseksikin: työterveyslääkäri (eikä kyllä sen puoleen myöskään terveyskeskuslääkäri) pysty kirjoittamaan lähetettä HUS:in silmäklinikalle, sillä vaivani ei ole akuutti. 

Nähtävästi työterveyslain ennaltaehkäisyn periaate ei toteudu ainakaan silmien osalta ja kyse onkin laajemmasta ongelmasta, jossa ennaltaehkäisyn merkitystä ei osata ymmärtää kansanterveydellisesti ja -taloudellisesti järkeväksi. Näin ollen saatan pikku hiljaa menettää työkykyni kun näköni rappeutuu, sillä eihän tässä ole mitään järkeä, että joudun 2000 euron kuukausipalkalla kustantamaan yksityisen silmälääkärin voidakseni ylläpitää työvälinettäni. Rapautukoon sitten, tulkoon vaikka kaihi. Sittenpä keskityn enemmän musiikinkuunteluun jos näkö menee. 

perjantai 18. toukokuuta 2018

Rehellisyyttä valtiovarainministerin tapaan

Oikeistopuolue Kokoomuksen oikean laidan toivo Susanna Koski - jota ei kai kuitenkaan saa sanoa äärioikeistolaiseksi näillä spekseillä - tylyttäessään monisairasta pitkäaikaistyötöntä televisiossa sai puoluejohtaja Petteri Orpon nuhteet. Orpon mukaan hän ei itse olisi "käyttänyt näitä sanavalintoja".

Tämä freudilainen lipsahdus paljastaa Kokoomuksen linjan. Köyhät kyykkyyn, ota vuoteesi ja kävele, kunhan vaan pitää nämä ajatuksensa omana tietonaan. Orpon lausahdus oli samantyyppistä julkista "harjaamista" kuin mitä Perussuomalaisissa on ollut Timo Soinin aikana tapana harrastaa vielä silloin kun he yrittivät esittää hallituskelpoista ja samanaikaisesti kansanpuoluetta.

Tällä harjaamisella osoitetaan kaksoisstandardi. Ei nyt näin muka ole sopivaa sanoa, mutta kuitenkin Susanna Koski vain porskuttaa. Pitkäaikaistyöttömät monisairaat eivät kuulu Kosken - ja Kokoomuksen - kohderyhmään, joten heistä viis.

Susanna Koskea ei siis vaiennettu, vain toruttiin siitä että hän lipsautti ääneen sen mitä moni kokoomuslainen ajattelee. Miten sitten mahtaa käydä Orpon alaisen ministeriön valtiosihteeri Martti Hetemäelle, joka osoitti että Sote-uudistuksen Kokoomuksen lempilapsen - johon se on itsensä hirttänyt - eli valinnanvapauden säästövaikutus on puhdas nolla. Sen verran lojaali hänkin on esimiehelleen, että tappioista hän vaikenee, mutta joka tapauksessa säästöjä ei ole luvassa.

Tähän saakka Orpo on vaiennut kuoliaaksi alaisensa selvityksen, joka osoittaa Sote-rakennelman lahouden. Tämä on peräti kummallista valtionhoitajapuolueeksi jo 90-luvun alkupuolen lamasta itsensä naamioituneelta porukalta, joka leimaa kaikki muut - etenkin vasemmistopuolueet - asioita omanväristensä lasien läpi politisoiviksi. Itsehän Kokoomus on väittänyt tekevänsä ainoana vastuullista politiikkaa huolehtiessaan yhteisistä (vero)varoista vastuullisesti (tästä kannattaa lukea Kennet Haraldin erinomainen artikkeli Pekka Sulkusen ja Jukka Törrösen toimittamasta teoksesta Semioottisen sosiologian näkökulmia).

Nähtäväksi siis jää, tämä Kokoomuksen vastuullisuus. Nähtäväksi myös jää, työskenteleekö siellä Valtiovarainministeriössä sellaisia viranhaltijoita, joiden asiantuntemukseen Orpo uskaltaa yhtään luottaa, jos ei valtiosihteerin työpanos kelpaa.

Niin, siitä valinnanvapaudesta vielä sananen. Kai sekin on valinnanvapautta, valita Terveystalon ja Terveystalon välillä.

Hesarin jutun Martti Hetemäen selvityksestä voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

torstai 26. huhtikuuta 2018

Kiristämällä messiaaksi

Paavo Väyrynen, tuo poliittisen takinkäännön ikiliikkuja, ilmoitti eilen palaavansa eduskuntaan. Tässä samassa julkisessa performanssissa hän ilmoitti äänestävänsä ns. (So)Te-uudistusta vastaan. Tätä manööveriä ei tulla hyvällä katsomaan Keskustapuolueessa, jonne hän nyt palasi, joten seurauksena tulee olemaan myös Väykän pitkäaikaisimmasta henkisestä kodista erottaminen. Kansalaispuolueestahan hän jo junaili itselleen eron. Ellei sitten...

Väyrynen on todellinen pelimies. Veikkaan, että tämä julkinen performanssi oli tarkoitettu hallituksen kiristämiseksi. Kyllä Väykän selkäranka tunnetusti ja valitettavasti taitaa taipua (So)Te:nkin kannattamiseen, sittenkin, jos hän vain saa tästä itselleen jotain.

Mitä Väyrynen sitten voisi tavoitella? Jos Väyrynen esimerkiksi nimitetään ulkoministeriksi Timo "Nakkimuki" Soinin tilalle, tällöin "Siniset" viimeistään pullahtanee hallituksesta, onhan koko liike perustettu Soinin ministeriauton perämoottoriksi. Ellei sitten Väyrynen lähde "pelastamaan" Sinisiä heidän ulkoministerinään. Kukaties Väyrynen saattaa laskea senkin varaan, että hän voisi jotenkin kiristää tupailtojen tyytymättömiä alkiolaisia anomaan häntä polvillaan vielä kerran pelastamaan puolue.

Tutkimattomat ovat Väyrysen tiet, mutta veikkaan, että taas kohta tulee takki kääntymään siihen suuntaan, josta Väyryselle tarjotaan mehukkain hillotolppa.


tiistai 3. huhtikuuta 2018

Musiikinkuuntelun sukupuolittuneet käytännöt

Luonnostelin joskus vuosituhannen vaihteessa väitöskirjaa musiikinkuuntelusta sosiaalisena ilmiönä. Sellaista essiivitutkimusta, voisi joku sosiologiaspektikko sanoa. Työhypoteesini oli, että jos konsertti-instituutio on itsestäänselvästi sosiaalinen ilmiö, jonne laittaudutaan ja pukeudutaan, niin sitä on myös äänilevyjen keräily. Sen sosiaalisuus syntyy distinktioista, käyttääkseni Pierre Bourdieun tunnetuksi tekemää termiä, jonka mukaan kyseisen sosiaalisen maailman tai kentän sisäpiiriläiset, joilla tarkoitetaan perehtyneitä, kyseisen kentän säännöt tuntevia harrastajia, välittävät kyseisen kentän arvostuksia eteenpäin. Kyläilevä äänilevymusiikin keräilijä pikasilmäyksellä sijoittaa isäntänsä tai emäntänsä omalle paikalleen keräilijänä; ei tarvita kuin pikainen katse, joka erottaa, ovatko niiden cd:iden kannat punaisia, paljastaen arvostettuja EMI-levyjä vaiko anonyymejä Anttila-äänitteitä (ok, Emiä ei enää ole eikä Anttilaakaan, käsitteistöni on peräisin 90-luvulta, mutta asetelma on edelleenkin kurantti).

Jo tuota tutkimusaihiota luonnostellessani olin havainnut että musiikkiharrastus on eriytynyt sukupuolisesti, ja sanon tämän ennen oletuksiin perustuen ennen oletettujen aikaa, sukupuolikategorioita avaamatta ja puhun tässä ronskisti miehistä ja naisista. Miehet ja naiset käyttäytyvät musiikinkuluttajina hyvinkin eri tavoin. Melkein minkä tahansa asian intohimoiset, omistautuneet ja asiaan ensyklopedisesti ja taulukointimaisesti suhtautuvat keräilijät ovat miehiä, kun taas naiset pitävät kulttuuri-instituutiot yllä siinä määrin, että jos olisin vielä sinkku, suhtautuisin konserttien väliaikoihin vakavasti potentiaalisina pariutumisen paikkoina. Oletettavasti on mahdollista esittää työhypoteesi, jonka mukaan sosiaalinen aspekti kulttuurin kuluttamisessa on naisille tärkeämpää. Jos konserteissa kulutettu kulttuurinen pääoma onkin musiikki, sen lisäksi niissä nautitaan myös sosiaalista pääomaa, joka liittyy esimerkiksi osana musiikkiyhteisöä olemiseen. Itsensä näyttämisen merkitystäkään ei voine vähätellä, laittaudutaan konsertteihin usein ainakin lähes parhaimpiinsa.

Nämä kaikki perustuvat 90-lukulaisiin oletuksiin, ja asiaa voisi tutkia enemmänkin. Musiikkia neljänä vuosikymmenenä vakavasti keränneenä sosiologina näitä mekanismeja kuitenkin on tullut jonkin verran kelattua.

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Välityö

Turo Kuninkaan "Välityö" on omituinen teos hajanaisuudessaan. Sen alussa on osuvasti luonnosteltu joitakin työntekijäarkkityyppejä. Siiseli on hyvin tunnistettava parodia konttorityöläisestä ja ruusu on kieroonkasvanut siiseli, jolla on ruutuaan isompi ego. Jätkä taas on haalariduunari. Kuitenkin nämä hahmot jäävät käyttämättä. Sitten yksi romaanihenkilö, iskelmälaulaja "Cringo" on parodia, jossa yhdistyvät Tauski, Bablo, Frederik ja manageri on ilmiselvä Mike Sierra -tyyppi, kuin suoraan Hymy-lehdestä repäisty itsensä parodia. Nimensä väärin kirjoittava Cringo on sen kansanosan edustaja, joka sanoo välinpitämättömän tympeästi tyhjin silmin hä kun joku huomauttaa että siinä pitäisi olla g. Ihmisten, jotka ovat aina paitsiossa koska eivät erota oppositiota hallituksesta ja opportunismia opossumista.

Hyviä parodiahahmoja Kuningas hahmottelee, mutta jotenkin niiden ympärille ei riitä romaania siteeksi. Tai sitten juppimaailma, josta huomaamatta liu´utaan johonkin Kokoomuksen ja "Sinisten" rajamaastoon, on vain minulle vieras. Tunnistan sen kyllä kuulopuheen tasolla.

Kirja on siinä mielessä paikkansa täyttävä, että se paalutti entistä voimakkaammin sen, että haluan itse kirjoittaa. Oman elämäni hahmot ja kohtaukset muistiin. Kukaan muu ei sitä voi tehdä.

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Kuolleiden suosittelijoiden seura: atk:ta ja sumerilaisia kieliä

Ikuisena työnhakijana ansioluetteloa on tullut käänneltyä ylösalaisin ja ees taas. Joskus. Se oli varmaan siinä vaiheessa kun vielä laadin siitä seitsemän eri versiota, yhden julkisen hallinnon, toisen viestinnän, kolmannen järjestöihin ja politiikkaan, neljännen tutkimukseen, viidennen taiteellista substanssituntemusta vaativiin tehtäviin ja öö, olihan tuossa seitsemän? Sittemmin niitä rivejä on tullut sen verran lisää, että karsiminen alle 3 sivun on käynyt entistäkin mahdottomammaksi.

Rekrytoinnista jotain ymmärtävät rohkaisevat tekemään maksimissaan kahden sivun ansioluetteloita. Nämä rekrytointitietäjät myös varoittavat laittamasta siihen yli 10 vuotta vanhoja kokemuksia, ainakaan sellaisia, joiden lisätietojen antajat ovat jo kuolleet, organisaatiot ovat joko muuttaneet nimeään tai niitä ei enää ole tai molempia tai sitten osaamisesi ovat vanhentuneet. Aivan samoin kuin kaikille työnhakukursseille tyypillisesti niissä luvataan kertoa miten ja mistä niitä piilotyöpaikkoja löydetään - tämä taito käykin aina vain tarpeellisemmaksi, sillä aktiivimallin aiheuttama näönvuoksihakeminen tulee aiheuttamaan hakemusten tulvan jota vastaan työnantajat suojautuvat ja piilottavat työpaikat - niin aivan samoin myös niillä kursseilla myös luvataan ohjeistaa myyvän eli tiiviin ansioluettelon koostamisessa.

Niillä kursseilla ja rekrytointikonsulenttien neuvoilla on myös yhteisiä piirteitä. Ensimmäinen on se, että missään näissä ei neuvota, mistä niitä piilotyöpaikkoja löydetään ja toinen, uudempi yhdistävä piirre on se, että neuvot siihen, miten samanaikaisesti tiivistää cv mutta kuitenkin jättää sinne oleellinen jonka vielä sietäisi olla kuranttia tavaraa, jäävät antamatta. Mitä jos hakijan sellainen tekemishistoria, joka hakijan itsensä mielestä kuvastaa hänen intressejään ja jossa hän on päässyt oikeuksiinsa on 20 vuoden takaa ja sen jälkeen ollaan vain tyydytty parhaissakin tapauksissa rääpimään asumiskulut jostakin, usein mistä tahansa?

Jos hakija edes teoriassa haluaa hakea jatkossakin omia intressejään ja erikoisosaamistaan - vaikka se onkin ehkä viimeksi päivitetty 20 vuotta sitten - vastaavia tehtäviä, ja leikitään, että tämä olisi esimerkiksi tutkimusta, pitääkö näihin hakea siivouskokemuksilla, tai kansalaisjärjestöjen projektitöihin tekstinkäsittelijän kokemuksella, jos kerran kaikkeen yli 10 vuotta vanhempaan kokemukseen vetoaminen on kiellettyä?

Tämä uusimman, ei-niin-välttämättä-omaa-osaamista-vastaavan-kokemuksen ja varsinaisen ydinosaamisen - esimerkiksi sen, mihin on koulutettu - välisen ristiriidan kanssa analogisessa problematiikassa painitaan kyllä ansioluettelossa muissakin kuin työkokemuskohdissa. Jos esimerkiksi seeveestä löytyy kohta "atk-osaaminen", ja atk on lakkautettu ja korvattu iiteellä tai peräti ict:llä, joka on kai vieläkin modernimpi, niin pitääkö se kohta poistaa kokonaan? Jos siitä kohdasta nimittäin etupäässä löytyy kuolleiden organisaatioiden rekisteriohjelmistoja ja vieläkin ehkä jostain takaraivoa kaivamalla saattaisi ehkä löytyä muistijälki wp:n näppäinkomennoista. Muistan muuten vieläkin, että Basicistä löytyi sellaisia komentoja kuin run ja enter.

Jos siitä seeveestä siis löytyy moista, joka vastaa lähinnä mustetahroja tai kärpäsenkakkoja paperilla, niin ehkä parhainta on poistaa kokonaan moinen kohta, ei sitä nimittäin voi mitenkään ajantasaisemmaksi päivittää korvaamalla otsikko "atk" otsikolla "ict" tai laittamalla sen opintohallintojärjestelmäohjelman selitteeksi sen oppilaitoksen nykyinen nimi (onko kyseessä sitten vain uusi nimi vai kokonaan uusi anstaltti, on ikuinen eksistenttiangstia aiheuttava munajakana-kysymys, johon jään aina jumiin).

Entä sitten suosittelijat? Koskakohan on tullut viimeksi tarkistettua, työskenteleekö L.B. vielä Laskentakeskuksessa. Ai niin, sen nimi olikin atk-keskus. Kai. Ja ei kai niitä 90-puhelinnumeroitakaan enää ole. Vieläköhän Lasse edes elää. Hoh hoijaa. Oli ainakin laittanut terveisensä entisen yhteisen työkaverimme hautajaisiin. Koskas se olikaan. Syksyllä 2013.

Mitä tehdä sitten julkaisujen kanssa? Osoittaa varmaankin nykyaikaisuutta, jos ansioluettelosta löytyy kohdasta "julkaisut" linkki johonkin sähköinternetistä löytyvään julkaisuun. Kannattaa sitten varmaan vielä katsoa, toimiiko se linkki enää.

Vanhentuneen atk:n, kuolleiden suosittelijoiden ja vanhentuneiden linkkien kohdalla on ihan sama kuin laittaisi siihen kohtaan "kielitaito" muinaissumeri, kolttasaame, bislama ja volapük. Jos ansioluettelon koostamiseen liittyvä problematiikka on ylläkuvatunkaltaista, kannattaa ehkä vakavasti harkita kokonaan uranvaihtoa, siis urien, jos kaikkien kokeiltujen urien päälle on satanut jo tankea lumikerros. Silloin ehkä tosiaan kannattaa harkita sitä luomuviljelyä, apurahakirjailemista tai kirpputorin perustamista.

torstai 15. maaliskuuta 2018

Asiakasmaksut sosiaalitoimeenkin?

Eilen Kansan Uutisten verkkoversiossa kansanedustaja Aino-Kaisa Pekonen totesi Eduskunnan Sote-lähetekeskustelun alla, että nyt ollaan tekemästä päätöstä sokkona ilman että tiedettäisiin mitä palvelut uudessa järjestelmässä tulevat maksamaan käyttäjille. Jos kerran ratkaisun on tarkoitus säästää noin kolme miljardia ja samanaikaisesti ohjata "valinnanvapauden" nimissä osa eli maksukykyisin osa asiakasvirrasta yksityisiin palveluihin, niin mitenkään muuten tätä yhtälöä ei voida ratkaista kuin nostamalla tuntuvasti asiakasmaksuja, jos nimittäin aiotaan pitää kiinni SoTe:n kolmannesta palvelulupauksesta eli palveluiden paremmasta saatavuudesta kiinni.

Tai sitten jo olemassaolevien asiakasmaksujen - muistan vielä ajan jolloin terveyskeskusmaksua ei ollut - lisäksi pitää kehittää asiakkuutta lisää esimerkiksi ottamalla käyttöön myös sosiaalitoimeen asiakasmaksut? Tämähän olisi loogista palveluiden integrointiajatuksen kanssa. Tässähän on koko ajan yritetty päästä "sosiaalista" eroon, se kun kuulostaa sosialismilta porvareiden korviin, ja parhaiten se tapahtuu tekemällä sosiaalitoimen asiakkaista todellisia asiakkaita. Ja maksava asiakashan on aina oikeassa, mutta vain maksava. Nämäkin asiakasmaksut voitaneen vähätuloisilla tai ainakin viimesijaisten etuuksien varassa elävillä sitten kierrättää - sosiaalitoimen maksettaviksi.

Toivottavasti en nyt tullut antaneeksi riistäjille käyttökelpoista ehdotusta, mutta veikkaan että tämäkin on jo Kokoomusnuorissa keksitty.

Aino-Kaisa Pekosen haastattelun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Men too.

Pitäkää sitten miehille tyypillisenä kulttuurisena omimisena, en piittaa. Kyse on siis siitä, että miehille tyypillisenä pidetty väkivaltaisuuden itsestäänselvyys saataisiin kyseenalaistettua. Yleisradion kolumnisti Taneli Heikka nosti tärkeän asian esiin kolumnissaan, jossa hän totesi, että #metoo on ehkä paras sosiaalisen median aikaansaama joukkoliike. 

Millä lihaksilla sitten pullistelen? Kerran olen saanut köniini, 12-vuotiaana keskellä Pohjois-Haagan asemaa neljän-viiden maissa iltapäivällä. Kukaan aikuinen ei puuttunut. Kolmesti olen ollut saada rökkiini myös baarissa, baarijonossa tai kotimatkalla baarista. Onneksi nopeat jalat pelastivat. Tähän en laske edes mukaan kaikkia kouluajan pöllytyksiä, joissa ei onneksi sattunut sen kummemmin; 3. luokan syksyllä yksi ja sama luokka"toveri" löylytti minut kolmasti kotimatkallani. Sittemmin tajusin olevani häntä isompi, ja olen myös sikäli osallinen #mentoo:hun että heitin hänet kostoksi kerran koulun roskikseen. Kaksi kertaa myös ollessani esimurrosikäinen itselleni tuntematon mies yritti riuhtoa koirani talutushihnaa kädestäni ja viedä koirani autotielle. 

Uskon #mentoo:n olevan tarpeellinen jo siksikin, että jos miesten keskinäinen väkivaltaisuus saataisiin kitkettyä, ei sitä väkivaltaa riittäisi naisillekaan. Väkivaltaisuuden sisäistämisestä osaksi miehistä kulttuuria ja jokaisen miehen psyykeä kertoo se, että kukaan ei puuttunut kun minua mätettiin. Pojathan ne ovat poikia. Ja pojille on sellaisenkin kaksoisstandardin ylläpitäminen mahdollista, että olin saman tyypin kanssa kaveri siviilissä, mutta koulumatkat kuuluivat julkisen roolin esittämisen sfääriin, ja siksi siellä sopi löylyttää vähän nynnympää kaveria ettei kukaan vaan luullut hintiksi. Enkä usko olevani ainoa, joka usein yllättää itsensä arvioivansa vastaantulevia miehiä sillä silmällä, pärjäisinkö tälle fyysisesti. Niin sisäistettty on fyysisen suorituskyvyn mittaamiseen perustuva malli. 

Siksi #mentoo.

Taneli Heikan kolumnin voi lukea klikkaamalla otsikkoa. 

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Kansalaiset häiritsevät hyvää lainsäädäntäjärjestystä

Ainakin eräät vanhan liiton kepulaiset - Mauri Pekkarinen ja Sirkka-Liisa Anttila etunenässä - ovat kauhistuneita siitä, kuinka kansalaisaloitteita tulee nyt aivan solkenaan heidän käsiteltäväkseen, siinä määrin että he niihin aivan hukkuvat.

No, eivät huku. Timo Kilpiäisen osuvassa twiitissä todetaan, että eduskuntaan on tuotu kansalaisaloitteita 0,06 per viikko. Tämä tekee keskimäärin kolmisen kansalaisaloitetta vuodessa. Millaisia ovat sitten nämä aloitteet, jotka eivät anna kansanedustajien nähdä metsää puulta eivätkä anna heidän keskittyä säätämään lakeja?

Esimerkiksi niin sanotun aktiivimallin kumoamiseen tähtäävää kansalaisaloitetta ei olisi koskaan tarvittu eduskuntaa sotkemaan, jos ei tätä sutta jo syntyessään oltaisi pihtisynnytetty. Eikä aloitetta kansanedustajien ns. sopeutumiseläkkeen poistamisesta tarvittaisi, jos lainsäätäjät itse ymmärtäisivät poistaa tämän kummallisuuden, joka on kansalaisten oikeustajun vastainen: ainoana ammattiryhmänä kansanedustajat, jotka jo säätävät omasta palkastaan, säätävät vielä eläkkeistäänkin.

Kansalaisaloitteet ovat nyt kansalaisten keino jälkikäteisesti valvoa lainsäätäjien toimintaa. He tavallaan tekevät sitä, mitä oikeuskanslerin pitäisi tehdä, mutta maahan oli hyvän aikaa oikeuskanslerittomassa tilassa ja moni kansalainen ymmärsi että tarttis tehdä jotain. Ei tarvitsisi, jos eivät kansanedustajat säätäisi näin paskoja lakeja ja kun eivät itse osaa jäävätä itseään.

Kuva: Sira Moksi

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Duunarista tosentiksi on pitkä matka

Emilia Kukkala on nostanut esiin Facebook-profiilissaan Tampereen yliopiston tutkimuksen, jossa esitetään tärkeää kritiikkiä yliopistojen pääsykokeiden poistamista kohtaan. Kun ylioppilastodistuksen painoarvo nousee, tämä lisää sosiaalisen taustan merkitystä, sillä akateemisissa perheissä on totuttu lukemaan ja myös suhtautumaan tietoon kriittisesti, ja tämä vaikuttaa myös lasten suhteeseen kirjallisuuteen ja tietoon. Tämä lukemaan kannustaminen ei kuitenkaan yksin riitä nostamaan suvun lukutoukkia akateemikoiksi, jos suvusta puuttuu akateeminen perinne ja esimerkki siitä, että opiskeleminen kannattaa. Jos lukiosta tulee valmennuskurssi yliopistoon, tällöin jo noin 15-vuotiaana tulisi alkaa suhtautumaan koulunkäyntiinsä - anteeksi, nykyään sitä kutsutaan opiskeluksi - tavoitteellisesti ja pitkäjänteisesti. 

Meidän duunariperheessämme on kyllä aina kannustettu lukemaan, ja koetettu myös hieman nähdä vaivaa kysymyksiini vastaamisessa. Minua ei tuonut haikara, ja kerran romahdutin saman pihan Janin maailman ja uskon isänsä kaikkivoipaisuuteen saarnatessani etteivät banaanit tule banaanimaasta. Kun yliopistonlehtori Eeva Luhtakallio totesi, että hän ei vielä lukioon mennessään tiennyt, mikä on maisteri, en minäkään. Silloin sitä nimittäin vielä kutsuttiin kandidaatiksi, tai kuten perheessäni, "kantitaatiksi, "haukkuihan" äidinisi Niilokin minua kantitaatiksi ja tosentiksi. Sen sijaan en ollut koskaan kuullut esim. osakunnista. 

Tästä jäi kytemään ikitulelle tietynlainen yleinen luokkavihaisuus, se sama, joka nuoruudenbileissä sai tiuskaisemaan ystävän arkkitehtiperheestä olevan puolison läsnäollessa, että kesämökit pitäisi sosialioida, ja se sama luokkavihaisuus saa aina painamaan punaista nappia jossa lukee "first world problem" kun jonkun käytännönongelmat ovat luokkaa: "Onko Dubai vai Florida parempi lapsiperhekohde?"

Toinen työläistaustan viattomampi seuraus on se, että vielä 47-vuotiaanakin vierastan akateemisia juhlallisuuksia, mm. vuosijuhlia ja ylioppilasjuhlissa vieroksuin Gaudeamus-laulua, se kun laulettiin perinteitä edustavalla kielellä, ja minulle nuorena kaikkinaiset perinteet olivat luutuneisuuden merkki, esteitä uudelle ajattelulle, uusille sukupolville ja uusille henkilöille. Vaadittuani ja saatuani käsiini suomennoksen vieroksuin sitä koska koin sen ylistävän luutuneita valtarakenteita: eläköön professorit ja akatemia. Samoin tunsin tiettyä alemmuutta niitä opiskelutovereita kohtaan, jotka olivat toisen polven yliopistolaisia. Yksi sellainen oli nuorimies, jota seurasin tiedekuntajärjestön opintovastaavana. Koin, että tuon taustan ansiosta tuli minulle ehkä hieman liian suuret saappaat täytettäviksi. Pelkäsin, että hän vie paitsi työpaikat myös naiset, joten oikeastaan osaan samastua rasistien ajattelun logiikkaan, vaikka reppanoita ovatkin. Pystyin pätemään häntä vastaan ainoastaan fysiikallani, minä entinen kutosen liikkuja, joka ei osannut edes hiihtää tai pelata jääkiekkoa.

Voi olla liian uskallettua vetää syy-yhteyksiä akateemisen taustan puutteesta siihen, etten ole osannut rakentaa uraa niin yliopistolla kuin sen ulkopuolisessakaan maailmassa kovinkaan määrätietoisesti, mutta mieleeni tämäkin on tullut. Kun ei ole syntynyt voittajaksi ja on tottunut näkemään edessään esteitä, vaikka sitten seuraavan kuun vuokra, tai ainakaan ei ole omassa kokemuspiirissään nähnyt samastumiskelpoista sosiaalisen nousun esimerkkiä niin siinä tilanteessa vallankumousteorian kehittelyn jäämisen klubiaskin kansitasolle on jotenkin todennäköisempää kuin sen vallankumouksen tekeminen. Tai minun vallankumoukseni oli se tekemättä jäänyt Helsingin Juhlaviikkojen Platonin dialogiesityksen käsikirjoitus. Tekemättä jääneitä väitöskirjoja minulla onkin vaikka kuinka paljon. Niitä voisinkin myydä: väitöskirjaluonnosten otsikoita.  

Emilia Kukkalaa innoittaneesta Tampereen yliopiston tutkimuksesta tehdyn jutun voi lukea klikkaamalla otsikon linkkiä.

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Pidettäköön lentovero edelleenkin vapaaehtoisena

Eilisen Long Play -julkaisun Hanna Nikkasen jutun mukaan Ruotsi alkaa huhtikuun alusta verottamaan lentomatkustajia. Nikkanen päätyy suosittamaan Ruotsin kaltaista tasaveromallia, jolla hän näkee sellaisen ohjausvaikutuksen, että kaikkein tärkeimmät lentomatkat edelleenkin tehtäisiin mutta lentolomailun sijaan tehtäisiin edes joskus lähialuematka (tosin nekin tehdään usein autolla harvaanasutussa maassa, joten eivät nekään ole ilmastoneutraaleja).

Nikkanen tunnustaa, että lentomatkan päälle lätkäisty tasavero tietenkin kohtelisi kaltoin pienituloisia, eikä kaukomatkailu tietenkään ole mikään subventoitava perusihmisoikeus. Nikkanen on kuitenkin unohtanut, että on muitakin tärkeitä syitä matkustaa kuin työ ja hupimatkailu, myös niillä pienituloisilla.

Muutin vuodenvaihteessa 2009-2010 Oslosta takaisin Suomeen erottuani. Minulla jäi Osloon vajaat 2-vuotias poika, ja olin siinä mielessä onnekkaassa asemassa suurimman osan ensimmäistä etäisyysvuottani, että palkkani mahdollisti poikani tapaamisen joka toisena viikonloppuna niin että siteemme säilyi 800 kilometrin välimatkasta huolimatta vahvana. Jatkoin sukkulointiani vielä vuodet 2011-2013, ja arvioni mukaan syyllistyin ympäristörikollisuuteen yhteensä yli 30 kertaa harjoittaessani isyyttä. Osastonsihteerin palkalla olisi isyys jäänyt aika paljon nykyistä ohuemmaksi, jos lentolipun hintaan olisi sisältynyt vielä tuntuva haittavero.

Lentäminen ei ole mustavalkoista. On muutakin kuin huippuosaajien Brysseliin sukkulointia ja junttien lihapullamatkailua. Pitäisikö sitten perustaa lentosyyvirasto syynäämään, millaisia jauhoja matkustavaisilla on pussissaan, vai kerättäisiinkö tämä vero lentokenttävirkailijoiden suorittamien kuulustelujen perusteella? Tämä mietittäväksi huippuosaajille ja miksei kaikille muillekin sinne postuloituun kuplaan.

Long Playn jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

lauantai 3. maaliskuuta 2018

"Älä jätä vaunuja ja lasta ilman aikuisen valvontaa"



Matkustaessani pienen tyttäreni kanssa Kevätkummusta ykkösbussilla keskustaan, huomasin bussin keskisyvänteen - siis sen, jonne lastenvaunuilla matkaavat jättävät kärrynsä - yläpuoliseen ikkunaan oli kiinnitetty aanelonen. Siinä luki mm. "Älä vaunuja ja lasta ilman aikuisen valvontaa".

Nyt tähän tarvittaisiin Porvoon Liikenteen neuvo. Kuinka tätä ohjetta oli ajateltu noudatettavan? Jos vaunujen kanssa ajetaan sisään keskiovesta ja matka tullaan maksamaan tai älykorttia vingauttamaan kuljettajalle, kuinka tämän on ajateltu tapahtuvan ilman että vaunut, lapsi tai oikeamminkin molemmat jätettäisiin ilman aikuisen valvontaa tämän toimituksen ajaksi? Oliko tarkoitus, että aikuinen monistaa itsensä, vai onko tarkoitus näin kieltää lastenvaunujen kanssa matkustamista yksinäiseltä aikuiselta, ja näin sitoa esimerkiksi kaltaiseni autoton isyysvapaan viettäjä pienen vauvatyttäreni kanssa kotilähiööni? Vai saako lastenvaunujen kanssa kenties matkustaa veloituksetta, kuten menetellään sellaisessa kaupungissa, jossa on vakavastiotettava joukkoliikenne, eli Helsingissä?

Vastausta odotellen,
pienen vauvatytön kanssa isyysvapaata viettävä Michael Perukangas

Kirjoitus lähetettiin Uusimaa-lehteen jossa se julkaistiin keskiviikkona 7.3.

tiistai 27. helmikuuta 2018

Pedofiiliruhtinaitten kanssa veronmaksajien rahoilla

Timo Soini, hillotolpan löytänyt mies. Kun muut yleensä löytävät korkeintaan hädin tuskin taksitolpan nakit silmillä, ulkoministerimme on löytänyt hillotolpan nakkimuki kourassaan. Hänen hillotolppansa nimi on veronmaksajien pohjaton kukkaro.

En ole nähnyt ulkoministerimme sanallakaan tuomitsevan Syyrian kansan hävittämistä, saati Suomen tarjoavan minkäänsorttista humanitarista apua pommitusten uhreille. Sen sijaan hän käy kertomassa Syyrian pohjoisen naapurimaan diktaattorille, joka itkettää pikkutyttöjä, jotka olisivat tämän mukaan valmiita mihin tahansa (diktaattorinsa puolesta), että Suomi jakaa samat (demokraattiset) arvot tämän roiston edustaman hallinnon kanssa. Ja tästä reissusta veronmaksajat maksoivat 70 000 euroa.

Kannattaako Suomi siis diktatuuria, yliopisto-opettajien vaientamista, etnisen vähemmistön kurjistamista ja lapsien käyttämistä diktatuurin oikeuttajina ja koristeina? Sellaisetko ovat Suomenkin arvot, jos ulkoministeriämme on uskominen?

Iltalehden jutun Soinin ihmisoikeuksienedistämismatkoista voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

maanantai 26. helmikuuta 2018

Kaksinkertainen sivistyspetos

Oppositiopuolueilta on tullut välikysymys hallituksen koulutus-, sivistys- ja innovaatiopolitiikkaa kohtaan. Hyvä sinänsä, sisällöllisesti, mutta proseduraalisesti kyllä vie loputkin uskosta politiikkaan, että mukana allekirjoittajissa on myös sellainen poliitikko, joka syyllistyy kahdenkertaiseen falskiuteen. Ensiksi tietystikin äkillinen takinkääntö. joka saa vastustamaan sitä, mitä vielä äsken hallituksessa ajoi. Sitten se, että kyseinen taho systemaattisesti teoillaan ja koko olemuksellaan on yksi kävelevä sivistyksen antiteesi. Ihminen, joka kaikesta häneen uhratusta koulutussatsauksesta huolimatta on pyllistänyt kaikelle sivistykselle ja opille, ja vieläpä entisessä elämässään työkseen levitti tätä oppimattomuutta. Tarkoitan tietysti Suomen Sarah Palinia.

Kyse on kyllä kaikin puolin susipaskasta hallituksesta, mutta Laura Huhtasaaren nimi vie uskottavuuden miltä hyvänsä paperilta. On kyllä todellinen epäpyhä allianssi, jos sivistyspuolueina pidetyt Vihreät ja Vasemmisto esiintyvät yksissä tuumin sivistyksen, innovaatioiden ja koulutuksen puolestapuhujina teekutsuliikkeen kanssa. 

Välikysymyksen voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa. 

maanantai 12. helmikuuta 2018

Piikayhteiskunta

Hallitus on julki lausunut tavoitteekseen nostaa työllisyyden 75 prosenttiin. Koska hallitustaipaleen alusta saakka tämän tavoitteen karkaaminen on ollut väistämättömän selvää, viis työllisyydestä,  hallitus onkin joutunut rukkaamaan tavoitettaan, ja keinosta on tullut päämäärä: työllisyyden hallinnan sijaan se on ryhtynyt hallinnoimaan työttömyyttä. Kun työllisiä - ryöjäkkeet - ainakaan olemattomiin täysiaikaisiin työsuhteisiin ei saadakaan lisää, tavoitteeseen päästään vähentämällä työttömiä.

Tästä ei nyt sen enempää. Siitä on paljon minua enemmän osannut sanoa esimerkiksi Sakari Timonen. Edellämainittua taustaa vasten onkin käsittämätöntä, että hallitus - tai ainakin osa siitä eli Keskusta ja "Siniset" -niminen Timo Soinin vaaliyhdistys - aikookin palauttaa naiset nyrkin ja hellan väliin. Jos puolet työikäisestä ihmiskunnasta poistetaan työelämästä, heikkopäinenkin osannee laskea, miten käy työhönosallistumiselle, ja sitä myöten hyvinvointivaltion rahoituspohjalle, sille, josta kotihoidontukikin maksetaan.

Ok, ei sitä toki tarvitse olla niin epäreilu hallitusta kohtaan, sillä kuten Kokoomuksessa sanotaan, kysehän on vain valinnanvapauden tukemisesta. Paha vaan, että tämä valinnanvapaus käytännössä koskee vain miehiä, sillä naisia kotihoidontuen saajista oli vuonna 2016 92,9%. Tämä osuus on pysynyt käytännössä vakiona ainakin siltä viimeiseltä 19 vuodelta, jolle tilastoni ulottuu (lähde: Findikaattori).

Nyt olisi ollut tilaisuus tehdä asialle edes jotain myöntämällä kunnollinen kuoppakorotus kuntien työntekijöille ja tehyläisille, joista molemmista valtaosa on - naisia. Niitä samoja naisia, jotka pantiin kelvottomasti vetävän vientiteollisuuden syntipukeiksi ns. "kilpailukykysopimuksessa".

Huomaako joku yhteyden asioiden välillä? Minä huomaan. Tämä hallitus pyllistää paitsi työttömille ja pienipalkkaisille, myös naisille. Kokoomus pettää näin Sari Sairaanhoitajan kun taas Keskusta ja Siniset tekevät sen silkkaa sovinismiaan. Tällä sekalaisella sortin sakilla on kuin onkin ideologinen liima, joka pitää sen yhdessä: maalaisliittolainen sovinismi yhdistyneenä kokoomuslaiseen kastiyhteiskunnan haikailuun. Molemmissa tapauksissa naiset ja muu vähemmän tuottava väki nähdään piikoina.

Tämän kirjoituksen otsikkoa klikkaamalla pääsee tarkistamaan tässä kirjoituksessa viitattuun Findikaattorin tilastoon. 

lauantai 10. helmikuuta 2018

Pari hyväätarkoittavaa neuvoa vasemmistolle

Pidän itseäni punavihreänä, ja sitä olin jo ennen toimintaani Vihreissä (n. 2005-2016). Etenkin viime kevään jälkeen, jolloin osallistuin ammattiliittoni JHL:n vaaleihin, Vasemmistoliitosta on yritetty kosiskella. En minä ole tiennyt mitään messiasssyndroomaa potevani, mutta jotkut saattavat jopa odotella tällaista ratkaisua. Meillä on perheessä kuitenkin nyt yksi poliitikko, se saa riittää ainakin niin kauan kun lapset tarvitsevat vanhempiaan. Rivijäsen en kuitenkaan tyytyisi olemaan pelkästään siksi, että ihminen, joka ei osaa pitää leipäläpeään kiinni, on pikemmin haitaksi puolueille kuin toisi paljon muuta lisäarvoa kuin hyvän laskutaidon.

Jotta voisin edes harkita poliittisen punavärin tunnustamista, monen asian pitäisi olla paremmin. Sisällöistä olen samoilla linjoilla, mutta viestinnässä olisi skarppaamista. Li Andersson ei riitä, ei edes Aino-Kaisa Pekonen, Veronika Honkasalo, Paavo Arhinmäki tai Hanna Sarkkinen, sillä puolueet ovat jäsentensä muodostamia kansanliikkeitä, ja niin vahvoja kuin heikoin lenkkinsä, vaikka ne profiloituvatkin julkisuudessa vahvasti johtajakultin taakse. Kuitenkaan valovoimainen johtajakaan ei nosta kannatusta sieltä 8-9 prosentista, mikä vain todistaa aiemmin sanomani: puolueet ovat kansanliikkeitä, ja niin vahvoja kuin heikoin lenkkinsä.

Ohessa joitakin pitkäaikaisen havainnoinnin pohjalta tekemiäni havaintoja poliittisesta vasemmistosta, joiden perusteella kehtaan esittää joitakin ehdotuksia siitä, miten asioita voisi tehdä paremmin:

1. Vihreät eivät ole vihollisia

Ymmärrän kyllä Kokoomuksen nälvimisen, se sentään on työmarkkinapöydässä vastapuoli ja luokkavihollinen. Siihen nähden se saakin olla ihmeen rauhassa. Sitä ymmärrän vielä huonommin, miksi vasemmiston on niin vaikea tehdä yhteistyötä. Edelleenkin jotkut keskittyvät sen pähkäämiseen, ketkä ovat revareita ja luokkapettureita, vian etsimiseen mikroskoopilla toverista, vaikka eikö kaikkein pitänyt olla veljiä keskenään?

Kaikkien vaalien alla yhtä varmasti kuin keväällä koirankakka ilmaantuu lumen alta pientareille, alkaa Vihreiden tölviminen, vaikka Vihreillä ja vasemmistolla on paljon yhteisiä tavoitteita. Olen itsekin syyllistynyt tähän, tunnenhan Vihreät hyvin. Parempi olisi kuitenkin etsiä niitä yhteisiä nimittäjiä ja ajaa yhteisiä tavoitteita eteenpäin.

2. Lopettakaa keskinäinen riitely puhdasoppisuudesta

Ilman Vasemmiston perinteistä sisäistä hajaannusta, esimerkiksi Yrjö Hakanen olisi ollut jo kansanedustaja, ja Vasemmisto voisi saada yhteisen presidenttiehdokkaan. Sen kyllä ymmärrän, ettei Paavo "Mooses" Lipponen kelvannut Vasemmistoliitolle. Kaikkien kommunististen puolueiden, jotka keskittyvät yhteiskunnallisen epäkohtien sijaan enemmän riitelemään keskenään tavaramerkin käyttöoikeudesta, yhteinenkään kannatus ei riitä edes yhteen kansanedustajaan, joten miten olisi voimien yhdistäminen niin että Suomessa olisi edes yksi todellinen vasemmistoliitto, sellainen, jonne mahtuisi punavihreiden lisäksi myös viherpunaisia?

3. Reaalisosialismia ei kannata kaivaa haudastaan

Historia on hyvä tuntea monestakin syystä, mutta kuten Tommi Uschanov kerran osuvasti kirjoitti: aika monta viimeistä taistoa on jo pidetty. Ja kyllä poliittiseen vasemmistoon mahtuu edelleenkin niitä, jotka edelleenkin kaipaavat sitä YYA-sopimusta ja ns. "rauhantyötä" itänaapurin kanssa. Kumma juttu muuten, että oikeistoa ei rauha kiinnosta. Onko puoluepoliittinen rauhantyö jokin peitenimi jollekin muulle?

Tervetuloa menshevikit 2010-luvulle tai edes 90-luvulle. Se reaalisosialismi ei ihan toiminut. Sitäpaitsi se aiheutti ihan yhtä paljon inhimillistä kärsimystä kuin fasismi, vaikkei inhimillisen kärsimyksen määrää voikaan mitata.

4. Kaikki hyvä ei tule idästä ja kaikki paha lännestä

Jotkut vasemmistolaiset pystyvät jopa sellaiseen älylliseen ketteryyteen, että samanaikaisesti ihannoivat sosialismia että Putinia. Muuta motiivia minun on vaikea ymmärtää tälle taipuisuudelle kuin että joko halutaan oikeasti vahvaa johtajaa, viis tämän väristä, vai sitten kyse vain on siitä että ollaan perinnesyistä itään päin kallellaan. Che Guevaran jälkeen kovin moni ei ole keksinyt sitä että kaikki imperialismi olisi läntistä laatua. Kyllä se osataan idemmässäkin. Vai mitä sitten on sosialistinen internationaali kuin yhtä sorttia kulttuuri-imperialismia?

5. Olkaa positiivisempia. Koettakaa päästää irti viholliskuvista.

Ymmärrän erittäin hyvin duunarien katkeruuden kokemuksen siitä kun jatkuvasti jäädään huomiotta ja ulkopuolelle kaikesta kehityksestä ja tulospalkkioista, eikä pienipalkkaisten hätä kiinnosta juuri ketään, saati palkan ulkopuolelle jääneiden. Eikä heitä ole vain dissattu, vaan suoranaisia lupauksiakin on petetty niin että päättäjät ovat ryövänneet pienituloisilta rahojen ja luottamuksen lisäksi myös perusturvallisuuden tunteen: moni ei enää luota, että yhteiskunnan turvaverkot kantavat.

On kuitenkin aika vaikeaa lähteä muuttamaan asiantiloja haukkumalla piippuhyllystä pääministeriä milloin miksikin. Etuliite riistäjä ei kuulu automaattisesti porvarin eteen. Vaikka kyllä he ovat, en minä sitä. Ehkä kuitenkin olisi parempi yrittää rakentaa neuvotteluyhteyksiä, riistäjänkin kanssa, ja jos tämä ei onnistu, sitten mennä lakkoon. Ei sillä, että voisin mitenkään näyttää esimerkkiä minään rauhanrakentajana.

Tähän positiivisuuden puutteeseen liittyy myös Susan Fainsteinin huomio. Hänen mukaansa vasemmisto on kyllä löytänyt objektin, eli unelman tavoiteltavasta yhteiskuntautopiasta. Sen sijaan vasemmistolla on unohtunut kertoa se, miksi sitä kannattaa tavoitella, että kaikki olisivat yhtä köyhiä. Samaten vasemmisto on unohtanut hahmotella subjektin, tahtovan yksilön.

6. Jos jonnekin annetaan, jostakin otetaan. Usein tässä tapauksessa pilkka osuu omaan nilkkaan.

Yllättävän moni toveri tuntuu ajattelevan, että esimerkiksi kuntatyöntekijöiltä leikatut lomarahat voisi palauttaa esimerkiksi kuntalisän muodossa. Ei voi. Kun hallitus leikkasi kuntien valtionosuuksia, tämä raha olisi pois jostakin muusta, ellei sitten kohoteta veroja. Jos kuntien henkilöstökulut kasvavat, tämä voi johtaa esimerkiksi palkattomiin pakkolomautuksiin.

Veronkorotus sinänsä sopisi minulle ja monelle muullekin vasemmalle päin kallellaan olevalle, mutta esimerkiksi prosenttiyksikön kuntaveronkorotus tasaverona sattuu kaikkein eniten juuri pienituloisiin, ja ainakin pienituloisimpien kuntatyöntekijöiden bonukset tämä manööveri leikkaisi jokseenkin yksi yhteen pois. Voisi kyllä näyttää hyvältä, kaunis ele sinänsä kuntatyönantajalta, mutta ostovoima ei paranisi mihinkään. Kuntatalouteen ja valtiontalouteen kannattaa siis hieman perehtyä, mitä suosittelen kyllä kaikille väristä riippumatta.